Mitähän kävisi, jos lopettaisi toiveajattelun ja antaisi vain olla? Hakisi Jyväskylään opiskelemaan filosofiaa ja viittaisi kintaalla sukulaisten ja tuttavien vikinään siitä, miten sellainen ei ole koskaan kannattanut. Päätyisi johonkin halvatun lukioon opettamaan nulikoita, joita ei vähempää voi kiinnostaa, ja jotka arvostavat koko asiaa ihan yhtä paljon kuin ne minun sukulaiseni. Suunnittelisi vapaa-ajallaan surkeita elokuvakyhäelmiä, lukisi liikaa kirjoja ja aloittaisi joka syksy uuden romaaniluonnoksen, joka ei koskaan etenisi kahtakymmentä sivua pidemmälle. Kaksiossa olisi valkoiset seinät ja muoviset lattiat, ja viikonloppuöisin voisi olla se vittumainen ilonpilaaja, joka tulee valittamaan juuri silloin, kun bileet ovat parhaimmillaan. Pitkillä kesälomilla voisi matkustaa pois, olla vapaa, tuntea ja kokea, käydä jokaisella mantereella ja nähdä niin paljon kurjuutta, että unohtaisi omansa. Maailmantuska lievittyisi tekemällä itsensä tärkeäksi jossakin kansalaisjärjestössä. ja eduskuntavaalien alla voisi jaella torilla flyereita kiukkuisille mummoille, jotka äänestävät mieluummin kokoomusta. Olisi yksin, mutta ei kuitenkaan yhtään toivoton, koska maailma on täynnä kärsimystä, ja minulla olisi tehtävä: poistaa sitä kärsimystä ja saada edes joku tulevistakin sukupolvista ajattelemaan asioita niin. Rakkaus olisi toissijaista, yksinäisyys olisi toissijaista, ja ovathan kaikki minun parhaat ystäväni tähänkin asti löytyneet kirjojen kansien välistä tai vinyylilevyjen uurteista. Mitä väliä sillä siis olisi, jos olisi parempaakin tekemistä? (Tämä on nyt se hetki, kun minulle kuuluu puhua järkeä ja sanoa, ettei yksikään täysipäinen ihminen hae opiskelemaan filosofiaa ollessaan samalla myös ihan varma siitä, ettei oikeasti todellakaan halua koskaan tulla opettajaksi.)
Eilen olin katsomassa CMX:ää seitsemättä kertaa elämässäni ja toista kertaa noin kuukauden sisällä. Tuijotin A.W.:ta hetken silmiin niin antaumuksella, että edellisen blogimerkintäni loppukaneetti oli vähän aikaa todempaa kuin mikään muu. Ehkä se johtui siitä, että tämä nimenomaan oli seitsemäs kerta, mutta vähän aikaa kaikki oli jotenkin selkeää. Se, mikä alkoi kun olin 13-vuotias ja tiedostamattani valumassa elämän syvyyksiin, joita en tiennyt olevan olemassa, on ehkä ainoa asia, joka ei ole muuttunut miksikään, vaikka kaikki muu onkin. Ainomieli ei koskaan lakkaa kuulostamasta lohduttavalta kuunteli sitä sitten repeatilla suljetulla osastolla, pelottavalla bussimatkalla pohjoislaoslaisissa vuoristoissa tai livenä pääsykoeahdistuksen aikaan helsinkiläisessä ravintolassa. Pitäisi muistaa, että elämä ehkä muuttuu, mutta sen muutoksen taustalla on kuitenkin aina jotain kaunista ja turvallista, mistä ottaa kiinni, kun mikään ei menekään niin kuin toivoi. Tekisi mieli peittää ranteen vanhat viiltelyarvet psii-tatuoinnilla, jotta muistaisi tämän ja sen, millaiset asiat toimivat aina paremmin kuin kaikki maailman veitset.
Muuten olen ihan jumissa. En saa motivoitua itseäni lukemiseen, koska olen täysin vakuuttunut siitä, ettei minulla ole mitään asiaa mihinkään haluamaani kouluun, eikä varsinkaan niihin, joihin olen hakenut. Katselen masentavia tilastoja netistä ja mietin, mitä tapahtuu sellaisille ihmisille, joille ei vain löydy mitään paikkaa. Käyn läpi sellaisia koulu tai kuolema -tyyppisiä ajatuksia ja tiedän, että teen tästä kaikesta vain mahdotonta itselleni. Mitä enemmän ajattelen, sitä vaikeampaa kaikki on. Mitä enemmän iskostan mieleeni jotain sellaista suunnitelmaa kuin että haluan lakata olemasta, jos ei tämä vieläkään onnistu, sitä enemmän luon paineita itselleni ja sitä vaikeampaa kaikesta tulee. En edes tiedä, miksi otan tämän näin vakavasti. En ehkä pääse kouluun, mutta so fucking what? Sittenhän voin lähteä vaikka puoleksi vuodeksi Intiaan etsimään valaistumista. Minulla on tuttuja, jotka ihan kevyesti ja olkiaan kohautellen sanovat, että 'voi olla, etten kyllä jaksa vieläkään lukea mihinkään pääsykokeisiin', ja jättävät sitten vaan lukematta ja menevät taas syksyllä töihin sinne samalle varastolle kuin kahtena syksynä ennen tätäkin, eivätkä koe asian johdosta mitään sen suurempia omantunnon tuskia. Toisin kuin minä. Minusta tulee pelkkä taakka ja hylkiö, jolle ei ole mitään paikkaa. Turhake, jonka elämälle ei ole mitään syytä.
Kello on 4:26, en ole nukkunut minuuttiakaan koko yönä. Kirjasto aukeaa viiden ja puolen tunnin päästä, ja minun pitäisi olla siellä silloin. En tiedä, miten jaksan tätä tai ylipäänsä mitään.
6 kommenttia:
Se maailmanpolitiikka olisi mielestäni sinulle paras paikka. Sitten kun sinulla on se opiskelupaikka, niin asiat alkavat kummasti näyttämään paremmalta. Pidä siitä ajatuksesta kiinni. Maailmanpolitiikan jälkeen ei se käsikirjoittaminen/ohjaaminen ole suljettu vaihtoehto. Kirja on englanniksi, joo kurja homma, mutta niin kaikille muillekin se on tukala tilanne. Positiivista on kuitenkin se, että kun kyseessä on uusi kirja, niin kukaan ei ole voinut päntätä pääsykoekirjaa viime kesästä. Nyt on vielä runsaasti aikaa oppia se kirja etu- ja takaperin. Ja mikäli mahdollista, niin mene valmennuskurssille! Sitten tiedekunnassa, voit sivussa lukea filosofiaa mikäli niin haluat.
Unohda hetkeksi epävarmuutesi ja ota tauko kauhuskenaarioiden keräämisestä (vaikka kesään asti). Ja anna mennä.
Näpyttelet erittän sujuvaa tekstiä. Turha edes epäillä kuulutko yliopistoon. Muistaakseni viime vuonna jäit vain parin pisteen päähän oikiksesta, eikö niin? Erittäin hyvä tulos ottaen huomioon sen, että opiskelu sujui vaihtelevasti epävarmuutesi takia. Ja sen lisäksi sut hyväksyttiin jo aiemmin Aberdeeniin. Se on hyvä yliopisto (ja muuten huomattavasti vähemmän masentava kuin Jyväskylä).
Joten kaiken kaikkiaan sulla on hyvät mahdollisuudet päästä minne vain haluat, jos et ole itsesi esteenä.
Olet älyllisesti monia oikikseen päässeitä bimboja yläpuolella. Sulla on vaan liikaa itsekriittisyyttä mikä heiltä puuttuu.
Erittäin hyvää kevättä sinulle!
Niin, kyllähän mä sinne maailmanpolitiikkaan haluan ja tällä hetkellä oikeasti enemmän kuin mihinkään muualle. Olen vain miettinyt, pitäisikö tässä nyt hakea myös johonkin sellaiseen varavaihtoehtoon, johon saattaisin oikeasti jopa päästä, ja uskoakseni filosofia on ehkä ainoa sellainen vaihtoehto, se kun kuitenkin tavallaan on asia, joka minua kiinnostaa kaikista eniten. Englanninkieliseen kirjaan olen jo vähän tottunut, mutta kun ei itseluottamus vain millään tasolla riitä siihen, että jaksaisin uskoa, että voisin päästä sinne sisään, kun sinne näköjään haluavat kaikki muutkin. Mutta pakko kai se on yrittää ja opetella kestämään pettymyksiä.
Sehän se ongelma on, etten pääse eroon näistä kauhuskenaarioista ja ne vain täyttävät minun pääni niin, etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Minussa ei ole mitään muuta kuin loputon epävarmuus, pelko ja tunne siitä, etten riitä mihinkään, eivätkä ne vain mene mihinkään. Olen tuhat ja sata kertaa yrittänyt päättää, että moisten juttujen pyörittely loppuu nyt, mutta ei ole olemassa sellaista tilaa, jossa olisin niistä vapaa ja pystyisin täysillä keskittymään johonkin muuhun. Tai ehkä monen promillen humalassa, mutta sekään tuskin on vaihtoehto, jos tässä piti jotain lukeakin...
Ja oikiksesta jäin tosiaan sen kaksi pistettä. En tiedä, miten se on mahdollista. Ehkä niissä tuloslistoissa oli joku virhe?
Jyväskylä on vain joku minun turvallisuudentunteenkaipuuni ilmentymä. Masentavahan se on, mutta olen syntynyt siellä ja elänyt siellä ensimmäiset vuoteni ja noin koko suku asuu edelleen siinä parinkymmenen kilometrin säteellä, joten tuntuisi helpolta mennä sinne kun ei tarvitsisi aloittaa kaikkea alusta. Aberdeen olisi ihan kiva, mutta viime aikoina olen ihan tosissani alkanut epäillä sellaisia asioita kuin vaikkapa tasapainoisuuttani ja vahvuuttani ja niin paljon kuin haluaisinkin vain pois, en tiedä, mitä siitä seuraisi, jos vain muuttaisin vieraaseen maahan ja olisin yhtäkkiä niin totaalisen yksin. Olen alkanut oikeasti pelätä, että vielä joskus romahdan taas kunnolla ja noin suuri elämänmuutos kuulostaa oivalta alulta sellaiselle. Pitäisi saada päänsä selvitettyä ennen kuin uskaltaa syöksyä mihinkään sellaiseen, ja se ei taida olla ihan parin kuukauden projekti.
No, täytyy vain toivoa, että olet oikeassa. Ja että saisin jotenkin ryhdistäydyttyä nyt. Kaksi kuukautta on vähän turhan lyhyt aika.
Meinasin kommentoida jotain samansuuntaista kuin Nepal. Maailmanpolitiikka on paha, joo, mutta sulla on ihan selkeästi se älykapasiteetti mikä sinne vaaditaan. Älyä kun kuitenkin tarvitaan vain tiettyyn pisteeseen asti, ainoa asia joka on sun ja sisäänpääsyn välillä on se työ. Sen saisit ihan varmasti tehtyä jos vain saisit rauhoituttua ja keskityttyä. Tunnut ajattelevan aika deterministisesti, tyyliin "en pääse sisään koska olen tällainen". Usko kun sanon että ulkopuoliselle lukijalle vaikuttaa ihan irrationaaliselta kun sen sanoo joku joka selkeästi on älykäs.
Maailmanpolitiikka on niitä aloja joihin päässeet on yleensä keskittynyt täysipäiväisesti siihen. Jos ja kun se on sulle oikea paikka, ainoa oikea ratkaisu on olla määrätietoinen. Saisit varmaan paljon paremman draivin opiskella kun sulla olisi yksi selkeä päämäärä. On ihan ymmärrettävää että sulla on riittämättömyyden tunteita kun pohdit ja kelaat ja yrität niin montaa asiaa yhtä aikaa. Siihen että pääsisi sisään sekä maailmanpolitiikkaan että varavaihtoehtoon ei pysty juuri kukaan, ei sunkaan tarvi.
Siitä Aberdeenin paikasta taas, ymmärrän ihan tasan tarkkaan mikä ja miksi siinä pelottaa. Kokemuksesta voin kuitenkin sanoa että ylivoimaisesti pelottavimpia on ne tunnit ja päivät Suomessa ennen lähtöä, ja lentokoneessa istuminen. Erityisesti skotlantilaisissa yliopistoissa on todella paljon eurooppalaisia, skandeja ja suomalaisiakin, samassa tilanteessa ja viimeisenä maailmassa haluavat jäädä yksin. Ykkösvuotiset yleensä asuvat asuntoloissa ja niihin useimmiten pyritään saamaan samanhenkisiä ihmisiä. Kun sen turvaverkon on saanut luotua, kaikki on huomattavasti helpompaa. Ja, jos ei jostain syystä nappaakaan niin ei ole kovinkaan iso juttu palata Suomeen.
Ehkä ihmisenä jota kiinnostaa monenlaiset asiat (mikä on muuten aivan huikea luonteenpiirre), joskus ahdistut kun alat miettiä mitä kaikkea ET voi tehdä jos opiskelet alaa X. Suomen yliopistojärjestelmä on onneksi aivan huippu, ja sinä taas nuori. Ovet ei sulkeudu vielä. Sen sijaan opiskelujen alku varmaan antaisi sulle sen tietyn mielenrauhan, ja vapauden opiskella sivuaineita, aloittaa harrastuksia tai matkustella, ihan mitä vaan.
Oon muuten lukenut sen pääsykoekirjan ja siitä huolimatta että oon opiskellut ja seurustellut englanniksi jo jonkin aikaa, se kirja on ihan perseestä. Eli vaikeaselkoinen. Ja sitä se on kaikille muillekin. Olet ihan samoilla viivoilla ja kaksi kuukautta on paljon aikaa. Pystyt siihen ihan varmasti.
Joo. On tullut seurailtua tata blogia jo jonkin aikaa, varmaan lahinna sen takia kun on omassakin elamassa joitain samoja elementteja kuten valtiotieteelliseen panttaaminen,Aasiassa reissuilu,jonkinlainen epasosiaalisuus jne.. Myos ajatukset siita ettei koskaan
riita mihinkaan kuitenkaan ja on
pakko paasta pois, niin kauas kun vaan paasee. Vahan aikaa sitten kuitenkin tajusin sen etta mieli
tulee aina pilaamaan kaiken, loytamaan tekosyita ja tuhoamaan
hyvat hetket. Ihan sama minne menee
tai mita tekee, aina se mieli tekee saman tempun. Niinpa voikin yrittaa tavallaan nousta sen ylapuolelle, katsoa sita etaalta ja ylipaataan lopettaa samaistuminen siihen, koska se ei ole mina. Voivoi, tasta vois tarinoida lisaakin mut menee niin sekavaksi ja huuhaan kuuloiseksi etta ehka nyt lopetan.
Onnea paasykokeisiin. :)
Ensimmäinen anonyymi: On ihan liikaa asioita, joita haluaisin tehdä. Ihan liikaa asioita, joista haluaisin tietää kaiken. Ja sitten on pakko valita siitä kaikesta vain yksi "oikea" vaihtoehto, vaikka tiedän, että valitsemalla jonkun asian X minua harmittaa kaikki se, mikä jää sen X:n ulkopuolelle. Eli kyllä todellakin ahdistun kun mietin kaikkea sitä mitä en voi opiskella tai tehdä keskittymällä nyt vaikka sitten siihen maailmanpolitiikkaan. Välillä tuntuu hienolta olla kiinnostunut monesta asiasta, mutta enimmäkseen on vain aika perseestä, että haluaisin jakaa kiinnostukseni kaikkeen kirjallisuustieteestä teoreettiseen fysiikkaan, vaikka eihän sellainen nyt voi järkevästi onnistua (onneksi edes "älykkyyteni" rajat luovat tähän hommaan tiettyjä esteitä). Olisi ihan täydellistä, jos olisi jostain ala-asteelta saakka tiennyt, mitä haluaa, mutta minä vain pyörin kaikkien miljoonan vaihtoehtoni välissä ihan niin kuin epävarmuutta ei olisi liikaa jo muutenkin. Maailmanpolitiikka tuntuu juuri minun jutultani ja haluan sitä oikeasti, mutta ainoastaan rakkauteni pateettisiin itäeurooppalaisiin taide-elokuviin vetää vertoja sille intohimolle, jolla suhtaudun filosofiaan jne. Päämäärän määrittäminen käy siis hankalaksi, kun en yksinkertaisesti tiedä, mikä niistä on oikea.
Mutta olen siis toki tehnyt päätöksen ja maailmanpolitiikka se nyt on. Sinne otetaan tänä vuonna 16 sisään, ja kun itseluottamusta ei muutenkaan ole juuri nimeksikään, tuntuu lohdulliselta ajatella, että voisi olla jotain varavaihtoehtoja. Tiedän, että on järjetöntä ajatella, että en pääse mihinkään vain sen vuoksi, että satun olemaan minä, mutta olen nähnyt sen jo niin monta kertaa elämässäni, että en enää tiedä, miten uskoa mihinkään muuhun. En muista yhtään sellaista asiaa menneisyydessäni, jossa voisin ihan rehellisesti sanoa onnistuneeni, ja nyt olen muka tosissani hakemassa yliopistopaikkaa, jolle olisi satoja muitakin ottajia. Parempia ja älykkäämpiä ihmisiä; sellaisia, jotka aiemminkin onnistuivat aina silloin, kun minä en. En tiedä, millä älykkyydellä tai muullakaan muka kilpailisin niitä ihmisiä vastaan, joten tuntuu, että on pakko olla vaihtoehtoja. Pakko olla jotain, mihin tyytyä sitten, kun viimeinkin tunnustan, ettei tästä tule mitään.
Toinen anonyymi: Olen myös ihan hiljattain tajunnut, että olen itse (tai minun mieleni on ja kaikki epätasapainoni ja ajatukset, joissa ei ole mitään järkeä) este ihan kaikelle sille, mitä minulle voisi tapahtua. En vain ole keksinyt, miten pääsen siitä eroon. Olen yrittänyt ajatella, että olisi jotenkin mahdollista nousta sen yläpuolelle, mutta usko alkaa loppua. Kaikki, mitä teen ollakseni jotenkin parempi ja saavuttaakseni asioita, päättyy täydelliseen luhistumiseen siinä vaiheessa, kun kaikki paha minun sisälläni saa vallan, enkä yksinkertaisesti jaksa enää pettää itseäni ajattelemalla, että voisin vain jättää jotenkin noteeraamatta kaiken sen, mikä tekee minusta näin epäonnistuneen. Ajatukseni kääntyvät minua vastaan, päässä on vain helvetinmoinen kasa syitä ja tekosyitä, ja tunteita ei pysty kontrolloimaan, koska ne käyvät minun päälleni sellaisella voimalla, ettei ole mitään, mitä voisin niille tehdä. Haluaisin vain opetella elämään niin, että voisin unohtaa kaiken tuon olemassaolon, mutta vaikka kuinka yritän tunkea niitä asioita johonkin taka-alalle, siellä ne mielessä pysyvät, ja jossain vaiheessa taas pilaavat kaiken mitä yritän. Tuntuu, etten edes ole mitään muuta kuin vialliset ajatukseni, ja sen takia on ihan turha teeskennellä, että voisin saada elämän ilman niitä, koska sittenhän ei olisi mitään. Ehkä tämän vain kuuluu olla näin vaikeaa.
Lähetä kommentti