Olen nyt viimeisten viikkojen aikana noin 150 kertaa avannut Bloggerin tekstieditorin ja yrittänyt kirjoittaa saamatta aikaiseksi yhtään mitään. Tiedän, mitä haluaisin sanoa, mutta sanat eivät vain muodosta järkeviä lauseita tai jäsenneltyjä ajatuksia, joten en koskaan pääse ensimmäistä virkettä pidemmälle.

Työt ovat loppu, pahimmat sairauspelot ovat loppu, matkakassa on kasassa ja kahden viikon päästä on lähtö. Joka toinen minuutti pelkään kuollakseni, joka toinen minuutti olen enemmän innoissani kuin olen koskaan aiemmin ollut yhtään mistään. Mutta pelot ja epäilyksetkin kai vain kuuluvat asiaan, joten yritän niiden vain antaa olla. Lakata välittämästä ja ajatella, että jos en nyt pysty tähän, tuskin pystyn tähän koskaan. Ja minä haluan pystyä! Haluan vaihto-oppilaaksi Venäjälle, haluan ihmisoikeustarkkailijaksi Länsirannalle, haluan matkustaa junalla Mongoliaan, hengittää ilmaa Etelä-Amerikassa ja pelätä henkeni edestä jossain Keski-Afrikassa. Haluan opiskella kansainvälistä politiikkaa ja elokuvaa, matkustaa maailman ääriin ja takaisin, ajaa järjestöissä ihmisoikeuksia ja tehdä elokuvia kaikista niistä tärkeistä tarinoista, joita kukaan ei muuten kuule. Ja juuri siksi on lähdettävä nyt. Otettava se ensimmäinen askel ja opeteltava selviämään, koska muuten en voi ikinä olla yhtään mitään.

Vuosikin kai vaihtuu tänään, ja koska koko vuoteni on ollut niin ikävystyttävä, siitä on turha yrittää saada aikaiseksi minkään valtakunnan katsauksia. Olin kolmessa eri työssä ja keväällä tein kuolemaa pääsykokeiden takia vain jäädäkseni lopulta kahden pisteen päähän opiskelupaikasta. Hain ensimmäistä kertaa kunnolla TaiKiin, enkä edes päässyt pääsykokeisiin, koska ennakkotehtäväni olivat pelkkää paskaa. Kesällä matkustin Sodankylään, rakastin taas elokuvia enemmän kuin mitään muuta ja salakuuntelin Béla Tarria kahvilan terassilla. Olin Flow'ssa katsomassa Björkiä, tapasin täydellisen pojan ja tapani mukaan heitin saman tien hukkaan koko jutun, kun aloin taas muistaa, mitä kaikkea inhoan itsessäni. Syksyllä olin jälleen maailman arvottomin ihminen, joka ei onnistu saamaan edes yhtä vitun työpaikkaa, ja koko elämä vaikutti taas hetken tasan niin kannattavalta, että olisin ollut valmis päästämään irti siitäkin koska tahansa. Olin taivaissa ja pohjalla ja sitten taas taivaissa ja annoin vain tunteiden viedä saamatta koskaan kiinni juuri mistään muusta. (Tästä taisi kuitenkin tulla sellainen katsaus...)

En minä tiedä, mitä odotan tulevalta – toivon vain, että se olisi vähän parempi. Olen ennenkin lupaillut itselleni kaikkina mahdollisina uusinavuosina ja syntymäpäivinä, että "ensi vuonna kaikki muuttuu", eikä mikään ole kuitenkaan koskaan muuttunut ainakaan positiiviseen suuntaan, joten en edes yritä mitään sellaista nyt. En lupaa, että mitään tapahtuu, mutta odotan ja toivon, että niin käy, ja tällä kertaa mulla ei edes mielestäni ole niin kovin huonot lähtökohdat muutokseen. Kahden viikon päästä tähän aikaan olen lentokoneessa varmaan jossain Venäjän yläpuolella, eikä yksikään elämäni vuosista ole vielä alkanut niin hienosti, joten pakkohan joidenkin asioiden on mennä eri tavalla kuin ennen. Minun on saatava elämäni lakkaamaan toistamasta itseään, ja tällä hetkellä mulla on vähän sellainen fiilis, ettei sen tavoitteen toteutuminen välttämättä ole niin kovin kaukana enää. Eikä oikeastaan edes ole muita vaihtoehtoja, koska en jaksa, voi tai halua elää tällä tavalla enää yhtään kauempaa kuin on ihan pakko. Haluaisin vain olla onnellinen, ja sen ei kai pitäisi olla liikaa vaadittu?