Se täysipäiväinen ihmisten sairauskertomuksissa kahlailu taitanee tuottaa myös muita kuin niitä aiemmin mainitsemiani positiivisia vaikutuksia. Joku joka on sattunut koskaan lukemaan aiempia kirjoituksiani täällä, saattaa olla tietoinen siitä, että minussa on ehkä "lievää" luulotautisen vikaa, ja nyt kun minun sormieni kautta kulkee kaiket päivät tietoja kasvaimista, aivojen ja hermoston rappeumista, psykooseista ja syövän oireenmukaisista hoidoista, olen taas tavallaan vähän pulassa tämän sairauden-/kuolemanpelon kanssa.

Hankalinta on oikeastaan se, ettei ole olemassa sellaista aikaa, jolloin minä en olisi huolissani jostakin asiasta. Huolenaihe voi olla jotain ihan mitätöntä (jonka minä saan kuitenkin tuntumaan joltain ihan muulta kuin mitättömältä), tai sitten jotain vähän suurempaa, mutta huoleni on joka tapauksessa kuitenkin yleensä aina täysin ylimitoitettua. Saan ihan kaikesta jonkun täysin ylitsepääsemättömän ongelman, jota murehdin ja vatvon päivä- ja jopa viikkotolkulla, ja olen niin huolissani asioiden kulusta, että minkään muun asian ajatteleminen alkaa käydä hankalaksi.

Ja terveys, se on kaikista huolenaiheista pahin ja kuormittavin. Murehdin sitä paljon. Omaa terveyttäni ja minulle tärkeiden ihmisten terveyttä. Kun äiti sanoo menevänsä lääkäriin, minä istun kädet täristen kotona ja mietin kaikki mieleeni tulevat ja lääkärikirjan avulla keksimäni pahimmat skenaariot, ja kuvittelen tilanteen, jossa se tulee kotiin ja toteaa, että sillä on kolme kuukautta elinaikaa. Tarkkailen omaa fyysistä vointiani koko ajan, ja jos olen huomaavinani mitään poikkeavaa, selaan netistä jotain WebMD:tä ja Duodecimin Terveyskirjastoa ja yhtäkkiä olen täysin varmaa siitä, että teen kuolemaa, olen sokeutumassa tai makaan kuukauden päästä neliraajahalvaantuneena sairaalasängyssä. Ihan joka kerta. Sitten joko juoksen lääkäriin, joka ei löydä mitään, ja huoli alkaa parhaassa tapauksessa vähitellen hälvetä, tai jatkan netin selaamista ja huolestun lisää niin, etten pysty nukkumaan tai keskittymään, kun mietin vain, miten pahasti oma ruumiinikin on kääntymässä minua vastaan.

Kaikista eniten pelkään menettäväni näkökykyni, ja tällä hetkellä olenkin siis ihan helvetillisissä hankaluuksissa tämän tilanteen kanssa. Kaikki alkoi kuivista silmistä, ja yhtäkkiä minusta tuntuu siltä, että kuivuuden tunteen lisäksi minulla on salamointia, ties mitä värillistä välkehdintää ja aivan näkökentän laidalla kummallinen harmahtava jälki. Ja kuukausi sitten minulla ei ollut mitään muuta kuin se kuivuus. Kuivat silmät ei kuitenkaan ollut riittävä diagnoosi, joten luin vähän erilaisista silmäsairauksista ja yhtäkkiä uusia oireita alkoikin ilmaantua ihan solkenaan. Lähiaikoina olen ollut täysin varma, että minulla on joko aivokasvain, MS-tauti, silmämelanooma, diabeettinen retinopatia (ja niin ollen siis myös se diabetes), tai sitten verkkokalvoni on irtoamassa. Olen niin huolestunut, etten uskalla nukkua ja laitan kellon soimaan keskellä yötä, koska pelkään herääväni sokeana, jos nukun keskeytyksettä aamuun asti.

Huolettaa niin, että ajatteleminen on vaikeaa, ja tällä kertaa tuntuu siltä, etten edes uskaltaisi mennä lääkäriin. En halua kuulla mitään sellaista "valitettavasti tää on kyllä nyt niin paha tilanne, ettei tälle voi mitään tehdä, ja näkö häviää arviolta puolessa vuodessa" -tyyppistä lausetta, joten en siis uskalla tehdä muuta kuin istua kotona ja googlailla vähän lisää (mikä melko varmasti vain moninkertaistaa tätä ahdistusta). Pelkään, että saan vain kuulla, että sokeudun tai että mulla on MS-taudin suoraan, ilman pahenemisvaiheita etenevä muoto, ja sillä samalla hetkellä koko elämä hajoaa kappaleiksi. En tiedä, mitä minulla olisi ilman näköaistiani, ja kun jostain MS-aiheiselta keskustelupalstalta luin jonkun kommentin siitä, miten "sain diagnoosin jo 12 vuotta sitten, ja olen vieläkin työelämässä", murruin ihan täysin, kun tajusin, että jo joskus 10 vuoden päästä voisin elää sidottuna pyörätuoliin ja olla kykenemätön enää yhtään mihinkään. (Luin myös Hesarista uutisen tutkimuksesta, joka "tukee" sairausepäilyjäni, sillä sen mukaan "huhtikuussa syntyvät ovat muita alttiimpia MS-taudille", eikä liene vaikea arvata, miten paniikissa olin, kun ihan tosissani ajattelin, että syntymäkuukauteni vuoksi epäilyksieni on oltava totta.)

En tajua, milloin minusta yleensäkin tuli tällainen. Luulin aina, että ihmisistä tulisi jotenkin vahvempia ajan kuluessa, mutta sen sijaan, että olisin päässyt eroon sosiaalisia tilanteita koskevista ahdistuksistani, olenkin kehittänyt vain lisää kaikenlaisia naurettavia pelkotiloja, huolenaiheita ja stressiä kaikesta turhasta tai jopa olemattomasta. Pelkään kuolemaa ja pelkään elämää, pelkään muutosta, pelkään sitä, ettei mikään koskaan muutu, pelkään sairastumista, sokeutumista, halvaantumista, sekoamista, menettämistä, tulevaisuutta, menneisyyttä, epäonnistumista ja sitä, että kaikesta tulee vaan jotenkin ihan yleisesti tuhoontuomittua. Kaikkea olemista määrittää jokin huoli siitä, mitä voisi tapahtua tai olla tapahtumatta, ja kaikki vaan menee jotenkin sekavaksi, kun en pysty miettimään mitään muuta kuin että "mitä jos?". Ja jos asiat kulkevat hetkenkin jollain poikkeavalla tavalla, alan välittömästi kuvitella ja vatvoa päässäni kaikenlaista epämääräistä, eikä siitä vaan tule loppua koskaan. Haluan olla varma kaikesta, ja sitten kun en ole, alkaakin tuntua taas aika paljon pahemmalta. Alkaa ilmaantua uusia oireita ja muita asiantiloja, jotka tekevät tilanteen vain hankalammaksi ja huolestuttavammaksi, ja lopulta kaikki vaan on siinä pisteessä, että istun yksin kotona ja itken, kun minä vain yksinkertaisesti pelkään niin paljon, että jotain pahaa tapahtuu.

Ei tämä ollut tällaista silloin, kun koko elämä oli syöksymässä uhkaavasti ihan päin helvettiä ja kaikki oli muutenkin hankalaa niin monella eri tasolla, mutta nyt kun kaiken pitäisi oikeasti olla jo aika paljon paremmin, jostain nämä tällaiset jutut vaan tulevat. Yhtäkkiä kaikki on vaan jotenkin vaikeaa, ja kun en enää itse halua riistää henkeäni, alankin pelätä, että joku muu vie sen minulta kyllä, tai ainakin tekee siitä taas arvotonta ja turhaa niin, että on lopulta oikeastaan ihan sama, elääkö vai ei. Olen vasta ihan lähiaikoina alkanut ymmärtää, mitä tältä kaikelta haluan, ja kun koko tähänastisen elämäni olen vain käynyt jotain kamppailua löytääkseni paikkani, mikään ei tunnu niin pahalta kuin pelätä, että nyt kun viimeinkin olen sitä ehkä löytämässä, kaikki saattakin päättyä tai ainakin muuttua niin, että joudun taas päättämään, haluanko kuolla vai jaksanko ihan oikeasti aloittaa sen saman kamppailun uudestaan vain tyytyäkseni lopulta johonkin surkeaan kakkosvaihtoehtoon. Pelkään ihan käsittämättömän paljon, että tapahtuu jotain sellaista, että jokin muuttuu minussa niin, etten voi päätyä muuta kuin fyysisesti avuttomaan tilaan, hautaan tai loppuelämäkseni suljetulle osastolle, ja mitä virkaa yhtään millään on sitten ollut? Kaikki kamppailut ovat olleet turhia, eikä olisi ollut mitään väliä, vaikka olisinkin kuollut yliannostukseen 14-vuotiaana, kun ei elämällä kuitenkaan lopulta ollut tarjota minulle yhtään mitään parempaa.