Siita on nyt jo yli kaksi viikkoa, kun seisoin yksin ja huolesta sekaisin Helsinki-Vantaalla ja ihan vakavissani mietin, etta mita jos lentokone putoaa ja paadynkin jonnekin Ural-vuorille, josta minun ruumistani ei koskaan loydeta.

Sen jalkeen olen ylittanyt neljan eri valtion rajat, viettanyt 10 tuntia harmaassa Pekingissa (ja jattanyt jonkin ratkaisevan osan sydamestani sinne. Siispa kesalla otan junan Moskovasta Kiinaan, ihan sama, mita kukaan siihen enaa sanoo), vaeltanut yksin pitkin kaupunkien laitoja ja torjunut niin monta seksitarjousta, etta vahan jo inhottaa (naytan varmaan jotenkin ihan jarkyttavan helpolta tai jotain). Olen ollut lounaalla entisen buddhalaismunkin kotona, kavellyt jalkani kipeiksi, tuskastunut 30 tunnin bussimatkalla "mukavassa" sleeper busissa ja vaan istunut katukahviloissa kirjoittamassa sivukaupalla tajunnanvirtaa. Olen ollut ihan tajuttoman pettynyt, mutta lopulta ottanut itseani niskasta kiinni, noussut siita pettymyksen alhosta ja tajunnut, ettei matkustaminen ole mitaan siita mita odotin. Se on paljon enemman.

Thaimaassa en jaksanut edes viikkoa. Saavuin sinne, nukuin ensimmaisen yon lentokentalla, koska mulla ei tietenkaan ollut mitaan majoitusvarausta mihinkaan, enka oikeastaan tiennyt, mihin olisi pitanyt menna. Aamulla ensimmaista lentokenttajunaa odotellessa keskustelin toisen yksin matkustavan tyton kanssa ja se suositteli mulle paikkaa, jossa on "kaikki hostellit". Ja niinhan siella sit oli. Kaikki hostellit ja varmaan kaikki Bangkokin muutkin lankkarituristit ja rihkamakauppiaiden ja huijaavien tuk tuk -kuskien loputon virta. Asetuin taloksi mukavaan, mutta ylihintaiseen guesthouseen ja pari paivaa kaupungilla kierrettyani koin jonkinlaisen kriisin: mikaan ei ehka olekaan sita, mita kuvittelin. Matkustaminen ei ole vapautta, vaan se on jatkuvien kusetusyritysten torjumista, hampurilaisateroita ravintoloiden ruokalistoilla ja loputonta vankaamista joka toisen vastaantulevan miehen kanssa siita, etten todellakaan aio harrastaa niiden kanssa seksia, vaikka olenkin 20-vuotias, yksin matkustava nainen. Kaikkien niiden starbucksien ja paasymaksullisten temppeleiden keskella koin ihan toivottoman pettymyksen aallon, koska tajusin, etta olen oikeasti yksin maailman toisella puolella juomassa jotain vitun lattea amerikkalaisessa ketjukahvilassa.

Sitten tapasin sen edella mainitun entisen munkin, joka halusi harjoitella kielitaitoaan keskustelemalla ulkomaalaisten kanssa ja pahimpien epaluulojen (vahan vaikea luottaa yhteenkaan mieheen, kun on ensin jankannut joka toiselle vastaantulevalle kyseisen sukupuolen edustajalle etta i'm not having sex with you) halvettya suostuin sen lounaskutsuun, vietin sen kanssa mukavan ja antoisan iltapaivan ja tajusin, ettei matkustaminen sittenkaan ole pettymys, vaan olen vain lahestynyt koko asiaa ihan vaarin. Siis otin ensimmaisen bussin Laosin puolelle Vientianeen ja aloin viimeinkin saada kiinni siita tunteesta, jota tanne lahdin hakemaan. Pyorin paamaarattomasti pitkin kaupungin laitoja, puhuin ihmisten kanssa ja tunsin, miten maailmantuska (josta ei ennenkaan ole ollut pulaa) vaan kasvoi. En muista, milloin olisin viimeksi tuntenut sellaista syyllisyytta kuin sina hetkena, kun kylmanviileasti vain kameroinen kuljin minulta ilmeisesti rahaa kerjaavien ihmisten ohitse tiedostaen, etten vaan oikeasti voi tehda yhtaan mitaan. En nyt, en nailla varoilla, en tassa tilanteessa.

Vientianessa annoin mukavan (...ja hyvannankoisen) ranskalaispojan taivutella minut matkaamaan Vang Viengiin, joka ei todellakaan ollut yhdessakaan alustavassa matkasuunnitelmassani enka todellakaan edes alitajuisesti toivonut koskaan paatyvani sinne. Paadyinpa kuitenkin ja sehan oli juuri sen tason virhe kuin ajattelinkin. Taas loysin siis itseni jostain, mihin ihmiset tulevat vetamaan paan tayteen, katsomaan Frendeja ja syomaan pizzaa, eika mulla edelleenkaan ollut minkaanlaista mielenkiintoa moista toimintaa kohtaan. Kavi kuitenkin niin, etta ensimmaisena iltana lahdin yksin harhailemaan kaduille, eksyin(...) ja joku paikallinen mopokuski halusi valttamatta auttaa mut takaisin hostellille, ja lopulta sitten vietinkin sen kanssa aikaa myos seuraavana paivana, jonka aikana loysin itseni muun muassa rakennustyomaalta, jossa se mopokuski ilmeisesti oli toissa. Sina iltana sitten myos tietenkin asiaankuuluvasti selvisi, etta vaikka se jatka oli koko paivan hokenut, etta on kivaa kun voidaan olla "friends", niin silla kuitenkin oli ilmeisesti joku "friends with benefits" -taka-ajatus, josta taas ystavallisesti kieltaydyin ja liukenin paikalta hyvinkin nopeaan tahtiin. Ja kun Vang Vieng vitutti jo muutenkin, niin langettuani noinkin typeraan juttuun halusin vaan paasta koko paikasta pois mahdollisimman nopeasti, joten ei kun bussilippua ostamaan ja kohti Luang Prabangia.

Luang Prabang oli kaunis. En ole koskaan ollut Pariisissa, mutta siella mulla oli sellainen fiilis kuin olen aina kuvitellut, etta Pariisissa on. Luang Prabangissa vain istuin pari paivaa kahviloissa lukemassa ja kirjoittamassa, enka jaksanut ottaa mitaan paineita siita, mita minun olisi pitanyt nahda tai tehda. Ihan sopiva paikka pienelle hengahdystauolle siis. Jostain syysta koko kaupunki oli kuitenkin valehtelematta ihan taynna sellaista vahan keski-ikaista vanhempaa hienostoturistia, joka ei kylla ole yhtaan sen houkuttelevampi vaihtoehto kuin kanniset, parikymppiset reppumatkailijatkaan - painvastoin - joten koitin miettia seuraavaa etappia. Parin paivan hengahdystaukomi aikana luinkin netista, miten paaasiallinen matkustusinspiraationi lahde ja syy sille, etta yleensa uskalsin tulla tanne, matkustelee myoskin talla hetkella nailla seuduilla, ja sen postaukset Vietnamin halki mopoilusta ja saigonilaisista slummeista tekivat minuun taas niin lahtemattoman vaikutuksen, etta paatin, etta myos mina lahden nyt Vietnamiin. Ja vaikken todellakaan ole viela silla tasolla, etta voisin harrastaa noinkin siisteja aktiviteetteja kuin se, niin samassa hengessa paatin pyyhaltaa rajan yli ja paatya tekemaan jotain unohtumatonta.

Siispa nyt olen Hanoissa. Hanoissa, joka on samaan aikaan ihan taydellinen ja oikea maanpaallinen helvetti. Jos yhtaan eksyy niille turistialueille, ihmiset ovat vakisin myymassa kaikenlaista kamaa, ja kengankiillottaja on niin innokas, etta vastaan tullessaan se kyykistyy ja pyytamatta vie kengan jalasta. Liikenne on jotain ihan kasittamatonta ja olen melko varma, etta korvat soivat noista mopojen tuuttauksista viela viikkojakin taalta poistumisen jalkeen. Mutta taalla on kaunista (koska edelleen kaikki tuhoutumaisillaan olevat talot ja ankea, harmaa neukkuarkkitehtuuri on minusta ihan aidosti kaunista ja paljon mielenkiintoisempaa kuin valtaosa tylsan taydellisesta arkkitehtuurista), ja kun poistuu old quarterista, saa olla melko rauhassa ja vaellella pitkin katuja ja tilata ruokaa katukojuista, joiden myyja ei osaa sanaakaan englantia.

Olen ollut taalla nyt pari paivaa ja tama halina on jotenkin yllattavan uuvuttavaa katseltavaa, joten luultavasti jo huomenna olisi tarkoitus jatkaa matkaa. Pitaisi vaan saada jotenkin kiinni siita, mita oikein haluan, ja keksia, mika olisi seuraava siirtoni. Ilman suunnitelmaa matkaaminen on ihanaa, mutta kun on minulaiseni vaiheilija, joka ei kykene synnyttamaan yksinkertaistakaan paatosta lyhyessa ajassa, on valilla niin vaikeaa, kun ei tieda, mita pitaisi tehda. Mulla on viela kuukausi matka jaljella, ja olen ajatellut, etta puolet siita kaytan Vietnamiin ja puolet Kambodzaan ennen kuin on pakko siirtya taas Bangkokiin, josta lahtee lento kotiin. Olisi niin siistia matkustaa junalla taman maan lapi Saigoniin ja tehda pysahdyksia erinaisille valiasemille, mutta toisaalta toista vuorokautta kestava junamatka ei ehka ole kaikkein tehokkainta ajankayttoa. Toinen vaihtoehtoni on paljon tylsempi, etenkin kun oikeasti haluaisin matkustaa maata pitkin, mutta voisin siis myos lentaa Saigoniin ja jatkaa sielta tutkimaan Mekongin suistoalueita. En tieda. Mutta huomenna siis aion jo lahtea...