Otin sitten ja ostin ensimmäisellä palkallani lentoliput.

Olen siis ihan oikeasti lähdössä. Yksin, Aasiaan. Mulla on resepti rokotuksiin ja malarialääkkeisiin, viitteellinen matkasuunnitelma (mutta vain viittellinen koska en aio matkustaa maailman toiselle puolelle elämään jotain suunnitelmaa) ja asiat ihmeellisen hyvin järjestyksessä ottaen huomioon, että vain muutama viikko sitten olin ihan varma, etten taaskaan pääse mihinkään ainakaan ennen ensi kesää.

Olen suunnitellut tätä toista vuotta, ja yhtäkkiä vaan alkaa tapahtua heti sen jälkeen, kun olen päättänyt luovuttaa ja jälleen kerran siirtää kaikki haaveeni toteutettavaksi "sitten kun".

Se työ taitaa oikeasti tehdä mulle hyvää. Sen vuoksi olen viimeinkin alkanut ymmärtää, ettei ole mitään hetkiä "sitten kun", vaan on vain kaikki tämä mitä nyt on, ja se kaikki voi murentua olemattomiin vaikka jo ensi viikolla. Tai voi ihan hyvin olla, että ensi vuonna en kykene enää edes haaveilemaan. Ihmiset oikeasti sairastuvat niihin sairauksiin, jotka luulotauti diagnosoi minulle lääkärikirjan avustuksella aina, kun päätä särkee vähän pahemmin tai ahdistuksissani kuvittelen näköhäiriöitä. Keskushermosto voi vaan alkaa rappeutua tai kudoksiin kertyä ainetta, joka ei sinne siinä määrin kuulu, ja aika äkkiä peli on selvä. Tai sitten alkaa vain taantua ja yhtäkkiä onkin siinä pisteessä, ettei mikään pysy enää käsissä ja ravinnonsaanti tapahtuu letkun kautta, kun ei voi edes nielaista. Voi sairastua tai joutua onnettomuuteen, ja jos mulle kävisi niin nyt, kaikki tässä elämässä olisi ollut jotenkin yhdentekevää. Enhän mä oikeastaan ole tehnyt mitään. Olen vain pelännyt.

Vaikka pelkäänhän mä toki myös lähteä. Jos sanon ihan suoraan, niin pelkään niin helvetisti, ja mietin, että mihinkähän sitä on taas oikein sekaantumassa. Mieleen tulee vaan välillä sellaisia episodeja, joissa saavun yksin keskellä yötä johonkin vieraaseen kambodzalaiseen pikkukylään, on pilkkopimeää, eikä lähimaillakaan ole yhtään ihmistä, joka joka osaisi englantia edes auttavasti. Tai sellaisia, kun tajuan aamuyöllä puoli neljän aikaan, että lattialla luikertelee järkyttävän iso käärme, enkä pysty muuta kuin itkemään paniikissa, kun pelkään niin paljon ja olen ihan varma, että se hyökkää mun päälle (tämä on se pahin skenaario. Pelkään niitä käärmeitä absoluuttisesti enemmän kuin rikoksen uhriksi joutumista, luonnonkatastrofia, kuolemantautiin sairastumista tai edes liikennettä, joka lienee oikeasti se kaikkein suurin vaaratekijä. Hengitys alkaa mennä hyperventilaatioksi heti kun alan taas muistella, että siellähän on muuten muun muassa kuningaskobria, jollaisen kuvaa en pysty edes googlettamaan, ja sitten muka vaan altistan itseni sille vaaralle, että sellainen ihan oikeasti on vapaana jossain sadankaan kilometrin säteellä minusta). Ja miten pahaan pulaan voikaan joutua jo menomatkalla, jos lento sisältää muun muassa vaihdon Moskovassa...

Toisaalta olen ihan fiiliksissä. Vapaus, viimeinkin. Tunne siitä, että tuolla jossain on kokonainen maailma, jossa kaikki on minulle ihan uutta, on ihan mieletön. Että voi vain mennä ja olla hetken onnellinen siitä, että on. Kokea asioita, joita ei ole täällä ja tavata ihmisiä, joita en koskaan voisi kohdata jumittumalla paikoilleni.

Vaikka ei tietenkään ehkä ole maailman erikoisinta matkustaa Kaakkois-Aasiassa, mutta koska olen oikeasti vain niitä ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä lähinnä istuneet kotona sohvalla ja katsoneet liikaa Madventuresia, tarvitsen juuri tällaisen helpon alun. Pois mukavuusalueelta, mutta kuitenkin vielä tässä vaiheessa ilman mitään ylimääräistä extremeä (koska minulle se vieras kambodzalaiskylä keskellä yötä on jo sitä), eli ei siis vielä Intiaan ja Mount Everest -trekkiäkin voinee harkita uudelleen vähän tuonnempana. Thaimaan turistiryst kuitenkin inhottavat minua edelleen, ja rannalla makoilun sijaan haluan nähdä, kokea ja ennen kaikkea elää. Haluan ymmärtää paremmin, mitä elämä voi olla, kun sitä lakkaa ottamasta liian vakavasti. Ja haluan kasvattaa luonnettani tajuamalla, että yhtäkkiä olenkin selviytynyt niistä öisistä pikkukylistä ja lähellä luikertelevista käärmeistä, eikä maailma yhtäkkiä ehkä enää tunnukaan läheskään niin pelottavalta paikalta kuin aiemmin, kun opin, että minäkin selviydyn.

(Alan kuulostaa huolestuttavan paljon sellaiselta ihmiseltä kuin joita lukioikäinen kyynikkominäni inhosi sydämensä pohjasta.)

No, melkein pari kuukautta vielä ennen kuin mitään tapahtuu. Aion valmistautua henkisesti, suunnitella, kuinka kuvataan maailman hienoimpia lomavideoita ja fiilistellä sitä visiota, miten kohta kellun slow boatissa Mekong-joella ja kuuntelen tätä: