Työpaikan kanssa kävi tuuri – pidän siitä työstä ihan oikeasti (siis niin paljon kuin tällaisista välivaiheista voi pitää, mutta en tietenkään niin paljoa, että haluaisin tehdä sitä koko elämäni). Se on ihanan itsenäistä, tietokoneella naputtelu sopii mulle ja niin vähän kuin minä lääketieteestä ymmärränkin, se on myös aika mielenkiintoista. Ja surullista. Perjantaina aloin melkein itkeä, kun kirjoitin jotain ihan liian kamalaa siitä, miten kaikki voisi mennä, ja muutenkin elämän hauraus alkaa näyttäytyä mulle ihan uudella tavalla. Ehkä ensimmäinen askeleeni kasvussa ihmisenä tänä vuonna tarkoittaa sitä, että alan arvostaa elämääni tällaisenaan, koska niin paljon ikävämminkin voisi asiat olla. Monet jutut vaativat tietenkin jotain parannusta, mutta minun kohdallani se on kyllä kiinni ihan vain itsestäni, eikä mikään muu oikeastaan rajoita minua kuin kaikki pelkoni, onneton itseluottamukseni ja taipumukseni vajota melankolian syvimpään alhoon. (Vaikka siinä kaikessakin on kyllä jo ihan riittävästi...)

Viikossa olen tienannut melkein Aasian lentolippujen verran rahaa, ja jotta kasvuni ihmisenä olisi täydellistä, on siis ihan oikeasti pakko viimeinkin käyttää se mahdollisuus. Unohdan käärmepelkoni ja tiedon siitä, että niin paljon kuin nimenomaan yksin matkustaminen minua kiehtookin, matkan varrelle sattuu varmasti myös sellaisia asioita, jotka ovat vähän inhottavampia yksin kuin kenen tahansa seurassa. Olen tehnyt lähtöä mihin tahansa nyt toista vuotta, ja sinä aikana Sodankylä on ollut kaukaisin paikka, johon olen päätynyt, joten kyllä nyt on korkea aika. Tammikuussa otan videokameran, muistikirjan ja passin ja lähden johonkin, missä voin olla tuhansien kilometrien päässä kaikista ongelmistani ja löytää elämääni jonkin toisenlaisen sisällön. Koska niin sen kuuluu mennä.

Välillä pelkään, että elämäni on vain ikuisesti jonkin olemattoman merkityksen etsintää tai jotain sekavaa itsereflektiota, kun yritän niin toivottomasti saada kiinni siitä kaikesta keinoilla, jotka todennäköisesti vain etäännyttävät minut kaikesta siitä, mitä elämä oikeasti on. Ajattelen liikaa tarkoitusta, jotain syytä kaikelle, ja yritän latistaa sen kaiken sopimaan johonkin tympeään elämänfilosofiaan ihan niin kuin kaikki olisi jotenkin niin teoreettista. En minä ole oikeastaan vuosiin elänyt: Olen analysoinut, pelännyt, suunnitellut, miettinyt, ja siinä sivussa minulta on mennyt ohi kaikki se, millä on oikeasti jotain väliä. Olen lukenut kirjasta, miten minun kuuluisi nähdä elämäni, mutten ikinä ole saanut tilaisuutta toteuttaa sitä käytännössä, koska olen vain takertunut siihen, etten minä kuitenkaan näe asioita tavoilla, joilla minun pitäisi niitä nähdä. Olen kai ollut näin onneton vain siksi, että olen kuvitellut, että joku muu sanelee minulle, kuinka elämän kuuluu mennä, enkä minä vain pysty mukautumaan niihin määräyksiin. "Kaikki minussa on väärää", olen kirjoittanut muistikirjani sivuille aika monta kertaa, mutta ehkä minä olen vain kuunnellut vääriä ohjeita?

Tämä ei ehkä ole ensimmäinen kerta, kun yritän muuttaa kaiken, mutta viimeinen se saattaa olla. Ei 20-vuotiaana kuulu enää painiskella tällä intensiteetillä samojen asioiden kanssa kuin silloin, kun oli 14, ja koska kaikki tosiaan on kai kiinni vain itsestäni, täytyy tämän loppua nyt. Haluan elää, enkä vain haaveilla siitä, että joskus voisin niin tehdä.