Ihme on tapahtunut, minulla on töitä.

Jouluun asti vain tosin, mutta oikeastaan se voisi ehkä sopia minun syksyn mittaan vähän turhankin kovaksi nousseeseen Kiina-kuumeeseeni. Pekingin lentoja saa näemmä alta viidelläsadalla (ja Venäjän halki junailee vielä halvemmalla...), ja uudessa työssäni on ihan kiva palkka ja viimevuotisistakin on aika suuri osa vielä käyttämättä, joten ehkä minä sittenkin näen Aasiaa tämän välivuoden aikana. En tiedä, miten uskottava maailmanpolitiikan opiskelija minusta voisi tulla, jos kaikki näkemäni maailma on Länsi-Euroopassa, joten asialle täytyy ehkä tehdä jotain, ja taisin juuri saada siihen tilaisuuden.

Työt alkavat maanantaina, ja on pakko myöntää, että olen ehkä ihan vähän surullinen siitä, että päivät järjestyvät taas uudella tavalla. En todellakaan valita, mutta tavallaan ehdin jo tottua siihen, että voin mennä lenkille niinä aikoina, kun kuntopolulla ei näy muita, ja käydä halvoissa päivänäytöksissä katsomassa huonoja elokuvia, ja nyt kun se kaikki alkaa olla mennyttä, alan vasta tajuta, miten mukavaa se kuitenkin pohjimmiltaan oli, vaikka niin kovin usein olenkin inhonnut jokaista sekuntia. Tätä on jotenkin vaikea selittää, mutta tulen vain aina jotenkin hirvittävän surulliseksi, kun "menetän jotain" ja asiat muuttuvat, joten tietenkin minun täytyy surra myös sitä, että huomenna on ehkä elämäni viimeinen päivä, jona asiat näyttävät tältä kuin ne ovat viimeaikoina näyttäneet (pitäisi lakata ajattelemasta tällaisia, mutta en vaan voi sille mitään. Välillä havahdun ajattelemasta, ettei enää koskaan tule lokakuun 25. päivää, jona asiat ovat näin, tai miettimästä jotain tiettyä hetkeä ja sitä, ettei mikään siinä hetkessä ehkä enää koskaan toistu, ja suru vain menee minun lävitseni niin, että tekee mieli itkeä, koska en kestä sitä, että elämä etenee). Mutta en siis tosiaan valita, eikä minulla edes ole mitään varaa mihinkään sellaiseen. Etenkään, kun sellainen noin kahden kuukauden työsuhde on niin hirvittävän lyhyt, ja todennäköisyydet sille, että olen sen jälkeen täsmälleen samassa tilanteessa kuin olen ollut nyt viimeiset kaksi kuukautta, lienevät aika suuret.

Menen purkamaan lääkäreiden saneluita tekstiksi. Pelkään vähän, miten selviydyn, koska olen oppinut suppean lääketieteellisen sanastoni lähinnä katsomalla Housea, ja latinaksikin osaan vain joitakin hirveimpiä latteuksia ja lentäviä lauseita (cogito ergo sum on tuskin kovinkaan suureksi hyödyksi). Olin tänään kirjoituskokeessa testaamassa, olenko tarpeeksi nopea ja kirjoitanko kieliopillisesti riittävän oikeanlaista suomen kieltä, ja mulle kyllä vakuuteltiin, että opin kyllä sanastoa työtä tehdessä, eikä se haittaa, etten vielä osaa, mutta minun on aina jotenkin niin vaikeaa mennä johonkin tilanteeseen ja myöntää jo etukäteen, että en (vielä) osaa. Ja nyt menen töihin sellaisella ennakko-oletuksella, että en itseasiassa todellakaan osaa asiaa, joka on aika suuri juttu siinä työssä, joten tietenkin se käy vähän luonnolle. Se on ehkä vaan hyvä ja kasvattaa vain luonnetta, mutta valehtelisin jos väittäisin, että tuntuisi jotenkin helpolta tai välttämättä edes järin hyvältä mennä sinne tuntemaan itseään hölmöksi. Onneksi menen sinne vuokrafirman kautta, ja maanantaina minun kanssani aloittaa samaan aikaan muitakin vuokrafirmalaisia, jotka eivät oikeasti osaa, joten en ole ihan yksin. (Ja kaksi kuukautta nyt seisoo muutenkin vaikka päällään, jos siitä maksetaan riittävän hyvin, ja kyseessä on vaikkapa jotain sellaista kuin matkarahat...)

Tilanne alkaa siis viimeinkin selkiytyä, ja se on hienoa, vaikka jokin minun ajatuksissani yrittääkin aina väittää jotain muuta.