Valvon öitä ja murehdin.

Töitä ei vaan löydy. Ei tässä auta, vaikka olisikin kokemusta, kielitaitoa ja hyödytön ylioppilastutkinto, kun ei niitä töitä vaan ole. Tai on, mutta niihin on parempiakin hakijoita. Sellaisia, joilla on enemmän kokemusta ja enemmän kielitaitoa ja jotka ovat ihmisinäkin kaikkea sellaista, mitä minä en ole, ja mikä olisi suureksi hyödyksi ihan vain elämässä ylipäänsä. Viime yönä kun taas pyörin sängyssä ja murehdin, laskin, että olen lähettänyt melkein kuusikymmentä hakemusta, joista ehkä vähän yli kolmasosaan on vastattu yhtään mitään. Haastattelussa olen ollut seitsemän kertaa, joista yksi kerta on ollut täysi katastrofi ja muut ymmärtääkseni ihan hyviä suorituksia, mutta silti – mikään minussa ei vain riitä.

Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän stressaan yliopistohakuakin jo nyt. Minä haluan opiskelemaan sitä maailmanpolitiikkaa. Ja näin varma en ole näissä asioissa ollut aiemmin vielä koskaan (paitsi sen TaiKin suhteen, ja siitä olen edelleen samaa mieltä ja aion edelleen hakea, muttei sellaisen varaan voi mitään laskea). Ensimmäistä kertaa elämässäni voin oikeastaan sanoa, että minulla on ihan suhteellisen selvät sävelet siitä, mitä haluan opiskella ja mikä minua ihan oikeasti kiinnostaa.

Ja sitten tulee taas vastaan jotain sellaista inhaa kuin elämän realiteetit. Kuten vaikkapa se, että maailmanpolitiikan tutkimusta pääsi viime vuonna opiskelemaan 6 % pääsykokeeseen osallistuneista, mikä on aika paljon vähemmän kuin esimerkiksi Helsingin oikiksen viimekeväinen 16,33 %. Ihmettelenpä siis vain, että millähän vitun lihaksilla ajattelin sinne pääseväni, ja missä maailmoissa yleensä olen viime aikoina edes elellyt, kun olen ihan tosissani ollut sitä mieltä, että voisin sisäänpääsyssä lähitulevaisuudessa onnistua.

Näin se vain menee: Kun minä viimein keksin jonkun yhtään taidekoulua realistisemman mielenkiintoisen opiskelupaikan, johon oikeasti haluan, se ilo muuttuu hyvin äkkiä taas yhdeksi uudeksi ahdistuksenaiheeksi kun tajuan, että ihan yhtä varmasti minä voitan ensi lauantaina lotossa kuin pääsen sinne ensi keväänä opiskelemaan. Eli se siitä sitten? Toki jos vähän joustaisin, voisin maailmanpolitiikan tutkimuksen sijaan hakea opiskelemaan vain politiikan tutkimusta, johon on aika paljon helpompi päästä, mutta joka ei vain jostain syystä vedä minua puoleensa yhtään niin paljon kuin maailmanpolitiikka. Vaikka toisaalta mikään ei kyllä tunnu niin pahalta kuin tyytyä aina niihin kompromissiratkaisuihin vain sen vuoksi, ettei yhtään kykene uskomaan itseensä. Tässä tilanteessa ei vain yhtään uskaltaisi riskeerata. Ei yhtään uskaltaisi olla optimistinen tai luottaa itseensä, kun tietää, että jos epäonnistuu, pahimmassa tapauksessa on taas edessä tämä täysin sama tilanne kuin nyt. Eikä mikään ole masentavampaa kuin näin totaalinen epävarmuus ihan kaikesta.

Tietenkin minua vaivaa myös se, että vaikka pääsisinkin opiskelemaan, on silti ihan mahdollista, etten kuitenkaan päätyisi mihinkään. Kun on tähän saakka vain sokeasti kuunnellut niitä puheita siitä, että oikeustieteen maisterilla on lähes varma työllistyminen, tuntuu pahalta vaihtaa se johonkin tällaiseen. Ehkä minä sitten yliopistosta valmistuttuani pääsen taas viettämään täsmälleen samanlaisia päiviä kuin nyt ainoastaan sillä erotuksella, että silloin minulla on hyödyttömän ylioppilastutkinnon lisäksi hyödytön yliopistotutkinto, joka ei auta minua pääsemään yhtään mihinkään. Olen toki niitä ihmisiä, joiden mielestä koulutus on tavallaan itseisarvo, eikä vain väline, jolla saavutetaan jotain muuta, mutta sellaiseen idealismiin ei kai auta takertua, kun totuus on, että minun on tulevaisuudessakin pakko syödä jotain ja asua jossakin. Enkä minä todellakaan tavoittele mitään suuria taloudellisia etuja, vaan haluaisin vain turvata jonkinlaisen peruselintason – haluaisin vain varmistua siitä, ettei tarvitsi elää koko ajan niin, että nälkäkuolema on lähellä ja ainoa "koti" löytyy jostain veneen alta. Ja pakko myöntää, että olisihan kaikkia niitä opiskelemiseen käyttämiään vuosia mukava päästä hyödyntämään jotenkin työelämässäkin, ja pelkään, että juuri siitä on turha uneksia. Että loppujenlopuksi opiskelen pienen ikuisuuden vain työskennelläkseni siivoojana.

Ja niin nämä päivät vain täyttyvät murheista. Välillä olen ollut vapaaehtoistöissä elokuvafestivaaleilla, ravannut siellä 31 näytöksessä, osallistunut hautajaisiin, hakenut yliopistoon Skotlantiin (ihan vain varmuuden vuoksi), kuvannut tekotaiteellista lyhäriä ja kirjoittanut ne 60 helvetin hakemusta. Olen käynyt avoimessa yliopistossa, pyörinyt siinä uudessa yliopiston kirjastossa (joka on muuten täydellinen. En malta odottaa, että voin keväällä majoittautua sinne joka päivä koko aukioloajaksi, koska se paikka on niin inspiroiva ja saa minut niin surulliseksi siitä, ettei elämä vieläkään ole yliopistossa), lähettänyt elokuva-analyysejäni tekstinäytteinä pariinkin paikkaan, joissa voisin jotain sellaista julkaista, ja tehnyt muutenkin kaikkeni unohtaakseni sen, että olen tässä, koska en kelpaa mihinkään. Mutta öisin se vain tulee, eikä sille voi mitään. Pitäisi nukkua, mutta kun päässä ei ole mitään muuta kuin kaikki tämä epävarmuus, ei siitä tule yhtään mitään. Kaikki asiat, jotka vaivaavat minua nyt, muodostavat vain sellaisen hillittömän möykyn, joka tuntuu kaikkialla, eikä häviä millään (järkevällä tavalla), ja koko elämä vain lakkaa olemasta yhtään mitään muuta.