Syksy alkaa taas tehdä tehtävänsä. Luontainen alakuloni vain syvenee ja syvenee niin, että eräänä päivänä huomaan unohtaneeni jäädä junasta pois oikealla asemalla, kun olen matkan kulun seuraamisen sijaan keskittynyt tuijottamaan tyhjyyteen ja toistamaan repeatilla CMX:n Sielunvihollista. Säikähdän välillä ajatuksiani. Sitä, että yhtenä päivänä tajuan miettiväni, miltä tuntuisi "ratkaista" asioita samalla tavalla kuin viimeksi joskus 16-vuotiaana, ja miten se täytyisi nyt tehdä, ettei kukaan vain huomaisi viiltohaavoja. Ajattelen kuolemaa, luovuttamista ja itseni tuhoamista, ja kun tajuan sen, saan taas yhden stressin aiheen lisää, sillä vaikka minulla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään sellaista, pelkään alitajuntani toimivan tavoilla, joita en oikeasti halua.
Mikään ei oikein suju. Alan katua, etten silloin ostanut niitä lentolippuja Hongkongiin, sillä nyt olen ihan liian peloissani ja lamaantunut tehdäkseni sellaista ratkaisua, vaikka alkaakin tuntua, että se olisi ainoa ulospääsyreitti tästä kaikesta. Päivät ovat vain yhtä harmaata massaa, josta en oikein saa kiinni, eikä tästä epätoivoon ole enää kovin pitkä matka. Eikä yhtään auta, että ihmiset ympärillä kuolevat. Ei auta, että suuren osan viime viikosta vietin sukulaisten luona ja katsoin, miten mummo ei kohta muista enää omaa nimeään, eikä pappa todennäköisesti sen neljän siellä viettämäni vuorokauden aikana missään vaiheessa ymmärtänyt, kuka oikein olen. Entiset ystävät ovat onnellisia vieraissa maissa ja uusien ihmisten kanssa, mutta minä vain takerrun.
Tänään olin työhaastattelussa. Työhaastattelussa, joka oli pelkkä katastrofi. Ehdin tosin jo pelätäkin jotain sellaista, kun sain kutsun ryhmähaastatteluun, mutta lopulta tilanne osoittautui vielä pelättyäkin pahemmaksi. Yritin pysyä positiivisena ja se onnistui tasan siihen asti, että ensimmäinen niistä muista haastateltavista avasi suunsa ja kertoi kaikista ulkomailla vastaavissa töissä viettämistään vuosista. Niiden muiden jutut eivät paljoakaan kalvenneet sen ensimmäisen rinnalla, ja kun viimein tuli minun vuoroni kertoa jotain sopivuudestani kyseiseen tehtävään, sain aikaiseksi vain pari typerää lausetta ja runsasti seonneita sanoja. Itseluottamuksestani ei ollut enää mitään jäljellä ja tunsin itseni pelkästään tyhmäksi ja vääräksi ihmiseksi väärässä paikassa. Loppuhaastattelun kuuntelin, miten hienosti kaikki muut puhuivat ja jouduin käyttämään kaiken tarkkaavaisuuteni siihen, että sain itse edes suuni auki ja kykenin muodostamaan edes jokseenkin ymmärrettäviä äänteitä. Lyhyessä yksilöhaastatteluosiossa haastattelijajätkä katsoi vielä tarpeelliseksi kysyä jotakin englanniksi, ihan niin kuin jo pelkästään suomen kielen taitoani ei olisi voitu asettaa niin kovin kyseenalaiseksi kaiken sen aiemman perusteella. Olisin vain halunnut vajota maan alle, kun kaikki, mitä sen puolituntisen haastattelun aikana sanoin tai tein, kertoi vain oikein alleviivaavasti siitä, miten kelvoton olen ihan vain ihmisenä. Hävettää vieläkin. Ja työtä sieltä on tuskin turha odotella.
Sietokykyni rajat ovat ylittyneet jo aikoja sitten ja nyt vain odotan, milloin mitta tulee täysin täyteen. Alkaa vähän tuntua siltä, etten taida tänä vuonna kelvata mihinkään, ja se jos joku kasvattaa paineita myös sen yliopistohaun kanssa. Olen melkein päättänyt, että haluan opiskella maailmanpolitiikkaa, eli menen siis käytännössä vain ojasta allikkoon, sillä sinne sisäänpääsyprosentit ovat vielä pienempiä kuin oikiksessa. En siis laittaisi päätäni pantiksi senkään suhteen, että kelpaisin edes kouluun. Mitä jos oikeasti on niin, etten ikinä ole riittävän hyvä yhtään mihinkään? Ettei mulle vain ole paikkaa tässä systeemissä tai maailmassa, koska eihän kaikille ole?
6 kommenttia:
Ilmoitan tämän vilpittömästi: blogisi pelasti päiväni:) Jotenkin osaat kirjoittaa palan minua paperille paremmin kuin minä itse. Tekstisi kautta osaan nähdä itseni ulkopuolelta. Minusta nimittäin tuntuu, että epäonnistuin täysin syksyn ylioppilaskirjoituksissa, vaikka olin lukenut paljon ja runsaasti myös kursseihin sisältymätöntä asiaa. Ei se, että epäonnistuu ylioppilaskirjoituksissa kovasta työnteosta huolimatta, tarkoita, että on huono ihminen eikä osaisi asiaa, vaan epäonnistuminen johtuu silloin suurimmaksi osaksi ”ulkoisista” syistä. YTL kutsuu niitä 1800-luvulta peräisin olevan pedagogian vuoksi epäkypsyydeksi mutta minä luen ne luonteenpiirteisiin, joihin ei kasvu auta ikinä. Minä olen hidas kirjoittamaan, koska haluan kirjoittaa mahdollisimman täydellistä; jännitän lähes oksentamiseen asti jo kurssikoettakin; tiedän joskus niin paljon sellaisia asioita, joita ”ei pitäisi tietää” ylioppilaskokeissa, että menen tietomäärän takia sekaisin ja kirjoitan herkästi aiheen vierestä tai keskityn epäolennaisuuksiin.
Pidän blogistasi, koska sinulla on äärimmäisen subjektiivinen ote tekstissäsi, filosofisia näkemyksiä elämästä ja käytät huoliteltua kieltä (rakastan sitä, että pilkut tanssivat oikeille paikoilleen tekstiin). Näinä kilpakirjoitusten aiheuttamina ahdistuksen päivinä olen yrittänyt löytää jotain positiivista netistä ja kirjoista. Luin tänään mietelauseita, mutta ne alkavat olla hieman kalvakoita piristääkseen ihmistä. Netistä luin joidenkin suuruksien nuoruusvuosista: Mika Waltari kirjoitti äidinkielestä muistaakseni M:n ja filosofi Ludwig Wittgenstein oli huono koulussa. Wittgenstein säväyttää minua niin persoonana kuin filosofinakin.
Nykyään on surullista, ettei yliopistoihin pääse juuri muuten kuin niitä perinteisiä ja kapeita pääsykoekujia pitkin. Tuskin olisi Wittgensteinkään ikinä selvinnyt Cambridgeen asti niitä polkuja taivaltamalla. Hän nimittäin aikoinaan vakuutti Bertnart Russellin esseellään vapaavalintaisesta aiheesta. Sitä ennen Russell ei ollut alkuunkaan tyytyväinen nuoren ja masennukseen taipuvan Wittgensteinin kyvyihin opiskella filosofiaa. Mutta Wittgenstein ei luovuttanut, vaikka painiskeli itsemurha-ajatusten kanssa. Kaikki, jotka kykenevät vahvoihin tunteisiin, kuten minusta vaikuttaa, että sinä kykenet ja Wittgenstein kykeni, pystyvät myös äärimmäiseen luovuuteen, keskittymiseen ja tunteiden kanavoimiseen omiin intohimoihinsa. Mutta tilanteen ja kaiken muun pitää loksahtaa kohdalleen. Se voi vaatia levollista yksinäisyyttä rauhallisessa vuoristomajassa, rakkauden löytämistä, taloudellisesti turvattua elämää tai jotain muuta. Silloin luovuus ja tahto eivät jää niiden haljujen ja käytännöllisten asioiden tasolle, joita edustaa suurin osa ihmismassasta. Tekstistäsi näkee, että olet erilainen, etkä voi olla sitä kuin hyvällä tavalla.
Mitä kirjoja tarkalleen ottaen luet? Minulla on kesken (ja tulee olemaan kesken vielä kauan) Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia. Kirjat ovat aivan mahtavia ja onneksi pian tulevat sekä Turun että Helsingin kirjamessut.
Kiitos kommentistasi, se pelasti minun päiväni. :) On mukavaa kuulla, että joku itseasiassa pitää jostakin täällä blogissa, vaikka tämä nyt onkin vain tällainen kaatopaikka kaikille niille ajatuksille, jotka minun on vain pakko päästä purkamaan johonkin, mutta joita en voi tuoda esiin juuri missään muualla kuin täällä. Ja suuruuksien nuoruusvuosista on aina niin lohdullista lukea, kun huomaa, etteivät nekään välttämättä ole aina olleet niin kovin suuria. Täytyy vain toivoa, että minun ja Wittgensteinin elämänkuluissa olisi jotain muutakin yhteistä kuin itsemurha-ajatukset...
Ja ihan totta kaikki tuo noista ylioppilaskirjoituksista. Minulla on myös se ongelma, että kaikki pitää tehdä jotenkin täydellisesti, ja kun äidinkielen ylioppilaskokeessa kirjoitin jonkun yhden lauseen viisi, kuusi kertaa uudestaan sen vuoksi, että siinä oli koko ajan jotain "vikaa", niin ikävästihän se sellainen vaikuttaa siinä kokeessa menestymiseen. Ja hankala sellaista piirrettä itsessään on lähteä muuttamaankaan, joten ei siinä auta kuin yrittää hyväksyä se kaikki.
Luen aika paljon erilaisia kirjoja, oikeastaan kaiken, minkä satun käsiini saamaan. Suosikkini on Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (venäläisissä klassikoissa on aina jotain niin kovin hienoa), ja lisäksi pidän erityisesti esim. Charles Baudelairen runoista ja Arthur Schopenhauerin filosofiasta. Tällä hetkellä minulla on kesken Italo Calvinon Näkymättömän kaupungit, Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja antologia Teuvo Tulion elokuvia käsitteleviä tekstejä (minulla on aina monta kirjaa samaan aikaan työn alla, koska haluan aina vähän fiiliksen mukaan valita, mitä milläkin hetkellä luen). Mies vailla ominaisuuksia on minullakin ollut odottamassa kirjahyllyssä jo aika pitkän hetken, joten ehkäpä tartun siihen seuraavaksi!
Venäläiset klassikot ovat sellaisia, mitä nykyään ei enää kirjoiteta! Olen lukenut Tolstoin Ylösnousemuksen, joka oli todella vahva lukukokemus. En muista juonesta enää kuin pääpiirteet mutta se tunnelma ja elämän tuska ja intohimot hahmoissa olivat voimakkaita. Kai sitä silloin lukiessa jotenkin eläytyi varsinkin siihen päähenkilöön.
Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzista en ole kuullut (korjaan tilanteen) mutta nuo muut ovat kohtalaisen tuttuja:) Luin Schopenhauerin Pessimistin elämänviisaus teosta mutta se jäi hiukan kesken, olin ehkä liian nuori lukemaan sitä silloin. Italo Calvino on myös tuttu, kun luin Marcovaldon eli vuoden ajat kaupungissa kirjaa. En suosittele. Eräs, jota voin suositella on Logocomix sarjakuvakirja Bertrant Russellista. Onhan se vähän sellainen pelkistetty ja väännelty tulkinta tämän filosofin elämästä mutta omassa lajissaan varmasti uniikki ja toimiva kokonaisuus. Todellinen uusi aluevaltaus sarjakuvan saralla. Alkuperäiskielellä se on ehkä vielä parempi, koska suomennos vaikutti välillä vähän ontuvalta:S Charles Baudelairen uusimman suomennoksen sain muuten joululahjaksi ja sitä on tullut lueskeltuun silloin tällöin. Uusimman Pahan kukat on suomentanut Antti Nylén. Katselin muuten mitä blogeja seuraat ja muutenkin usein mainitset täällä Morrisseyn. Listassasi on dandyistä kertova englanninkielinen blogi myös. Tiedätkö Antti Nylénin? Voisin ainakin hyvin uskoa, että olet lukenut hänen esseensä:) Nuo merkit nimittäin viittaavat siihen… :D
Hei voimia sulle! Luin koko blogisi läpi, ja olet monessa suhteessa niin samanlainen kuin minä. Pystyin oikein tuntemaan sen stressin ja epätoivon ja suorituspaineet mitä sulla oli kirjoitusten ja pääsykokeiden takia. Itselläni oli juuri ensimmäiset kirjoitukset.
Harmi ettei me tunneta, sillä meillä on esimerkiksi aivan samanlaisia matkasuunnitelmia. Syksyllä en pysty, mutta keväällä kirjoitusten jälkeen toivon, että uskallan lähteä jonnekin pois. Minuakin kiehtoo Venäjä suuressa määrin, ja tahtoisin kovasti matkustaa junalla Siperian läpi tai reilata Itä-Euroopassa. Samoin Aasia samoilta suunnilta kuin sinäkin olet suunnitellut. Mutta minulla on tuo sama "ongelma" kuin sinulla, eli ei ole seuraa, Venäjä kun ei oikein houkuta tuttujani eikä sen puoleen mikään muukaan kohde. Aasiankin saan unohtaa, sillä äitini päästäisi minut sinne yksin vain kuolleen ruumiini yli.
Anteeksi avautuminen, mutta tunnut vaan niin samanhenkiseltä ihmiseltä ja olisi mukava tuntea. Pysyn siis kuulolla ja seurailen blogiasi (en vain siitä syystä) jos sattuisit suunnittelemaan keväälle jotakin reissua ja määränpäämme olisikin yhteinen. :)
-N
Вальтер: Joo, Ylösnousemus on hyvä ja nimenomaan vahva! Tolstoi on muutenkin erittäin hienoa luettavaa, suosittelen laajemminkin!
Sarjakuvavinkkauksesta suuret kiitokset – olen harmitellut, että kokemukseni siltä saralta rajoittuvat Aku Ankkaan ja Hesarin Fingerpori-strippeihin, ja mieli on tehnyt lukea jotain muutakin. En vain ole oikein tiennyt, mistä aloittaa syvempää tutustumista, ja sarjakuva Bertrand Russelista kuulostaa ihan just minun heiniltäni. Täytyykin siis etsiä se jostain pikimmiten!
Ja Antti Nylén, kyllä! Ihailen sitä aika paljon, enkä vain siksi, että me jaetaan muun muassa jonkinlainen äärimmäisyyksiinkin menevä Morrissey-fanatismi ja kiinnostus dandy-elämäntapaan, samanlaiseen kirjallisuuteen ja musiikkiin (muutenkin kuin Morrisseyn tai The Smithsin osalta), ja ties mitä vielä. Molemmat sen esseekokoelmat on luettuna, ja se kirjoitustyyli ja sellainen tietynlainen provosoiva ote on vain jotain niin hienoa, että tietyt ärsyttävät piirteet sen jutuissa tuntuvat merkityksettömiltä. Pahan kukkien suomennostakin olen himoinnut jo pitkään, mutta kun olen yrittänyt hillitä kirjojen ostoa (varsinkin vaikkapa juurikin tällaisten teosten kohdalla, jotka jo omistan jonain aiempana suomennoksena), eikä kirjasto ole auttanut vielä asiassa, niin enpä ole saanut siihen vielä tartuttua. Odotukset ovat kyllä korkealla.
Anonyymi: Kiitos. Ja avautuminen ei haittaa, ja oikeastaan tänne saavat ihan mielellään avautua kaikki yhtään samanhenkisiksi itsensä kokevat, kun en tosiaan liikaa sellaisia tunne, ja on mukavaa kuulla, että niitä oikeasti jossain on! (Ja tosiaan harmi, ettei tunneta, kun minua ei yhtään haittaisi tuntea sellaisia näiden kommenttien ulkopuolellakin.)
Minunkin matkani näyttää surkean työtilanteen vuoksi siirtyvän koko ajan vain eteenpäin (ja kauemmaksi Aasiasta, ja alkaakin uhkavaasti näyttää, että joku Itä-Euroopan reili on ehkä realistisin matkakohde minulle tänäkin vuonna), joten hyvin todennäköistä, että kevät alkaa olla talvea ajankohtaisempi vuodenaika sille, että saan yhtään suunnitelmaani toteutusasteelle. Mutta matkasuunnitelmat on meillä tosiaan näemmä todella samanlaiset, joten yhteinen määränpää ei ole edes mitenkään epätodennäköinen tilanne. :)
Lähetä kommentti