Siitä on tänään lähes päivälleen vuosi, kun ensimmäistä kertaa elämässäni katsoin, miten joku, jolla on ollut minulle joskus jotain oikeaa merkitystä, kannetaan arkussa hautaan.

Ja nyt, lähes päivälleen vuoden kuluttua, puhelin soi taas keskellä yötä ja muistuttaa, mitä menetys on siinä kaikkein ehdottomimmassa muodossaan. Miltä tuntuu, kun tärkeitä ihmisiä ei enää ole.

Tottuukohan tähän koskaan?