On yllättävän raskasta kasata itseluottamuksensa uudelleen ja taas uudelleen jokaisen vastauksettoman työhakemuksen tai tylyn "sori, mutta et kelpaa meille" -viestin jälkeen. Ja kun on kaiken sen jälkeen lukenut jonkun typeryksen Uuden Suomen blogista, että "jos ei 20-45-vuotias terve ihminen saa töitä, niin sitten on kyllä siinä ihmisessä vikaa", ja muutenkin keskittynyt lähinnä etsimään vikoja itsestään sen sijaan, että olisi ajatellut asioita mitenkään rakentavasti, ovat fiilikset jotenkin oikein poikkeuksellisen huonot.

Olen alkanut ihan tosissani stressata sitä, että olen koko universumin silmissä jotain sellaista kuin "syrjäytynyt". Tämä on vähän säälittävää, mutta jotenkin pelkään ihan hirveästi, että ihmiset ajattelevat minun olevan jotenkin "huonompi ihminen", ja ahdistun ihan suunnattomasti siitä, että kukaan saa tietää mitään minun minkäänlaisista alennustiloistani, ja sitten vain alan käyttää suuren osan ajastani sen miettimiseen, millä tavalla muut ihmiset minut näkevät. Kun olen tavallaan ihan tarkoituksella yrittänyt kompensoida jotain yläasteaikaista surkeuttani toimimalla tavoilla, jotka ovat ihan kaikkien mielestä jotenkin toivottavia, niin jotenkin tämä nyt käynnissä oleva tilanne vesittää ihan koko koko homman ja tekee kaikki menneet ponnisteluni ihan turhiksi. Koska ihan yksi surkimushan minä taas olen, enkä edes onnistu saamaan yhtä helvetin työpaikkaa, ja oikeastaan siinä on kai kaikki oleellinen minusta.

Siksi kai hain oikikseenkin. Jotta näyttäisin jotenkin paremmalta kuin mitä ehkä olenkaan, ja saisin kuvitella olevani jotenkin tärkeä. Lukiossa murehdin ikuisuuksia kaikkia alle ysin jääviä arvosanoja ja jos yksikään opettaja sanoi minulle ensimmäisenkään poikkipuolisen sanan, aloin välittömästi pelätä, että minua pidetään samanlaisena luuserina kuin yläasteella. Piilottelin monta kuukautta ylioppilastutkintotodistustani kaikilta, koska olin täysin vakuuttunut siitä, että – järkevästi ajateltuna keskivertoa paremmat – arvosanani ovat vain mustaa valkoisella minun arvottomuudestani. Olen stressannut ihan tavattomasti ulkomuotoani, kiinnostuksenkohteitani, valintojani ja jopa jotain perheeni taloudellista tilannetta ja vanhempieni ja sukulaisteni koulutustaustaa, kun olen kuvitellut sen kaiken luovan minusta jotenkin ihan toivottoman vaikutelman.

Olen pelännyt, että minut ajatellaan joksikin b-luokan kansalaiseksi – onnettomaksi hylkiöksi, jolla ei ole tulevaisuutta, ja joka ei koskaan päädy mihinkään . Olen masentuneena lukenut juttuja siitä, miten koulutustausta periytyy, ja akateemisten vanhempien lapset hakeutuvat todennäköisemmin korkeakouluun, ja ollut ihan varma, että sen täytyy tarkoittaa sitä, ettei minulla ikinä ole mitään asiaa kouluihin, joihin haluan päästä tai edes niihin, joihin en halua. Että ei-akateemisen suvun vesana ja alisuoruduttuani yläasteelta 7.6 keskiarvolla (koska kerran huono, aina huono, ja "jos henkilö päättää peruskoulunsa seiskan keskiarvolla, niin mitä järkeä mennä lukioon? Tässä tilanteessa lukioon meneminen olisikin todella sitä turhaa ajan haaskausta. Tällaiset ihmiset ovat paljon enemmän omassa roolissaan ammattikoulussa opettelemassa jotain käytännöllistä, kuin lukiossa ylivoimaiselta tuntuvilla lyhyen matikan ja pakkoruotsin tunneilla") en voi muuta kuin antautua sille faktalle, että jokaisesta minun unelmastani on realismi kaukana.

Ja minua siis hävettää myöntää edes itselleni (ja varsinkin kirjoittaa tästä tänne. Jos joku sukulainen vaikka joskus tunnistaa minut näistä teksteistä, niin anteeksi – en minä oikeasti ajattele näin, nämä ovat vain täysin irrationaalisia pelkoja, joilla tuskin on mitään oikeaa kosketuspintaa mihinkään todelliseen), että mietin jotain tällaisia juttuja tai että etenkään otan niistä näin tolkuttoman paljon paineita, vaikka koko maailmankatsomukseni on täysin vastakohtainen jokaiselle pelolleni. Silti pelkään että olen vain huono ja arvoton ihminen. Pelkään tätä tilannetta ja sitä, että olen nyt "syrjäytynyt", ja vanhat tutut voivat vahingoniloisena nauraa selän takana, että näinhän sen kuuluikin mennä. Pelkään, että tämä elämäntilanne kertoo minusta kaiken tarvittavan, ja vaikka inhoan näitä ajatuksia, en pääse niistä eroon, enkä pysty olemaan pahoittamatta mieltäni niiden takia. Ja kaiken sen kestäminen on vaikeinta nyt. Voin ehkä hyväksyä, ettei töiden saanti järjesty ihan sormia napsauttamalla ja kestän sen, että aika käy välillä sietämättömän pitkäksi, ja tulevaisuus tuntuu vielä hieman epämääräiseltä, mutta mitä jos en yksinkertaisesti pysty elämään ajatusteni, pelkojeni, vainoharhojeni ja arvottomuuden tunteeni kanssa?