Kesä on ohi.

Masentavaa.

Koska syksyllä kuuluu uudistua, uudistuin, otin kerrankin itseäni niskasta kiinni ja aloitin Verkottuneen ihmiskunnan lukemisen. Se oli maailmanpolitiikan tutkimuksen valintakoekirja viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna ja ehkä aiemminkin, en tiedä. Se on siis toivottavasti sitä myös ensi vuonna (tähän blogiin on kyllä päädytty joskus pahaenteisillä hakusanoilla "verkottonut ihmiskunta vaihtuu", mikä ei toivottavasti tarkoita sitä, että se tosiaan vaihtuu), ja voisin kerrankin sanoa aloittaneeni jotain ajoissa. En minä edelleenkään tiedä, onko siinä järkeä, mutta ihan sama. Jos ajattelisin aina järkevästi, olisin varmaan nyt oikiksessa.

Avoimeen yliopistoon ilmoittauduin myös. Pariksi kuukaudeksi näin alkuun, kun aikataulut, elämä ja suunnitelmat ovat taas niin sotkussa, etten kykene näkemään tulevaisuutta edes viikon päähän. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Ehkä huomaankin, ettei yliopisto-opiskelu ole minua varten, ja asiat menevät vielä pahemmin solmuun. Toisaalta on vähän vaikeaa nähdä, että mikään sopisi minulle paremmin kuin nimenomaan yliopisto-opinnot, mutta olen minä ennenkin luullut itsestäni liikoja.

Täytyy tehdä asioita, jotta tuntisi itsensä taas tärkeäksi. On ihan omituista, että joskus minä olin lukion ekalla tai jossain, ja mulla oli kalenteri, joka oli jatkuvasti ihan täynnä kokouksia ja työryhmiä ja ideointitapaamisia ja neuvotteluja hienoissa paikoissa ja kaikkea muuta ihan ehdottoman tärkeää ja aikaansaavaa, mutta nyt voin varsin hyvin elää kokonaan ilman kalenteria, eikä kukaan ole esimerkiksi soittanut mulle ainakaan kolmeen viikkoon. Kukaan ei tarvitse minua enää mihinkään. Voin ihan hyvin istua viikon putkeen kotona ja syventyä kirjoittamaan surkeaa elokuvakäsikirjoituskyhäelmääni, joka on onneton sekoitus Annie Hallia ja Zombieta ja Kummitusjunaa, eikä kukaan sinä aikana edes muista minun olemassaoloani tai varsinkaan kaipaa minua mihinkään. Mutta ehkä tämä on sitä vapautta. Vapautta tehdä mitä haluaa ja vapautta kaikista muiden ihmisten odotuksista (paitsi että niistä vapautumiseeni taitaa kyllä mennä aikaa). Pitäisi vain opetella hyödyntämään sitä jotenkin.

Töiden haku edistyy vaihtelevasti, mutta koska olen luvannut itselleni, että tulevien kuukausien aikana opettelen elämään toisin, yritän siis nyt myös pysyä positiivisena, enkä tapani mukaan vahvista itseinhoani ajattelemalla, ettei tämä voisikaan mennä millään muulla tavalla. Yritän olla lannistumatta ihan hirveästi. Muistan, miten kaikki näytti vuosi sitten tähän aikaan vähintäänkin yhtä pahalta kuin nyt, mutta kuitenkin lopulta löysin täydellisen työpaikan, joka ei edes olisi halunnut päästää minua menemään, kun määräaikainen työsuhteeni päättyi. Kyllä joskus tapahtuu siis jotain hyvääkin. Ja ehkä niin voi käydä taas.