Tänään olen opetellut luopumaan.

Kun yrittää siivota asumustaan inhimillisen näköiseksi ja tajuaa, ettei se tule koskaan onnistumaan, koska joka paikka on täynnä turhaa tavaraa, ei kai ole enää muita vaihtoehtoja. Kannoin itku silmässä kirpputorille kassillisen vaatteita, joita olen käyttänyt viimeksi joskus kuusi vuotta sitten, ja heittelin roskasäkkiin aikamoiset kasat vanhoja muistilappuja, leffalippuja ja epäkuntoisia mustekyniä, ja surin kaikkia muistoja, jotka ehkä kuolevat niiden mukana.

Olen ihan toivoton.

On vähän inhottavaa, miten kiintynyt voin olla tavaraan. Enkä nyt edes puhu liki täydellisestä kokoelmastani eurooppalaista taide-elokuvaa tai pienestä mutta kattavasta valikoimastani kauneinta 1900-luvun muotia (vaikka ainakin näin ajatuksen tasolla niissäkin on jotain vähän irvokasta. Sillä niin paljon kuin rakastankin 40-luvun crepé-leninkejäni tai kaikkia niitä levyjä täynnä tsekkoslovakialaista uutta aaltoa, niin kaikenlainen tavaran haaliminen on aina jotenkin vähän epäilyttävää), vaan kaikenlaisesta turhasta moskasta, jota säilön ihan loputtomasti vain siksi, etten osaa luopua. Pelkään ihan tosissani, että alan unohtaa, ja koko menneisyys vain katoaa johonkin, jos luovun kaikesta, mikä muistuttaa minua siitä. Ihan niin kuin ei olisi jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa mennä eteenpäin, ja sitten kehitän jonkun säälittävän kiintymyssuhteen merkityksettömään materiaan.

Muutenkin olen lähipäivinä murehtinut sitä, ettei mikään kestä loputtomasti. Olen nyt useamman vuoden pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, etten halua minkään muuttuvan, ja pelkään sitä edelleen. Havahdun välillä tajuamaan, että olen 20-vuotias, lapsuus on ohi, eikä luultavasti mene enää niin kovin kauan siihen, ettei mikään ole niin kuin ennen. En edes kykene verbalisoimaan sen ajatuksen painostavuutta tai sitä tunnetta, joka kulkee minun lävitseni kun mietin, ettei mikään tästä ole kestävää. Olen alkanut pelätä kuolemaa; pelätä kaiken loppumista ja sitä, ettei ehkä mene kuin muutama kuukausi, ja jokainen päivä on ihan jotain muuta kuin nyt. Ihan niin kuin olisin jotenkin sairas ja tietäisin, että minulla on vain tietyn verran elinaikaa, enkä voisi tehdä mitään muuta kuin odottaa, että kaikki on lopussa. Minä en vain ole kuolemassa mihinkään. Elämä vaan hajoaa käsiin.