Sain kutsun työhaastatteluun. Puhelimessa se minut sinne kutsunut tyyppi sanoi, että mulla on juuri oikeanlaista aiempaa työkokemusta. Relevanttia sen hakemani työn kannalta. Rukoilkaa, etten pilaa tätä siellä haastattelussa.

Kerroin myös äidille suunnitelmistani. En saanut täystyrmäystä. Se hyväksyi maailmanpolitiikan, matkan, venäjän kielen, työn – kaiken, mitä olen salaa suunnitellut niistä yliopistohakutuloksista saakka. Se on jo ihan hyvä alku kaikelle.

Näin asiat siis kai järjestyvät. Tosin, en vieläkään ole löytänyt järkevän hintaisia lentolippuja, näen edelleen öisin painajaisia käärmeistä ja sen lisäksi, että pelkään niitä ja kaikkia muita vastenmielisiä eliöitä, ahdistusta on aiheuttanut muun muassa meningokokki, kolera, Japanin aivokuume ja tuberkuloosi. Selaan yhtä keskustelupalstaa, jossa ihmiset ovat viettäneet vuosia matkoillaan sairastumatta mihinkään, ja silti pelkään ihan vakavissani, että kuolen ensimmäisellä matkallani rabiesiin tai ainakin tuon sisälläni Suomeen jonkun ameeban, joka ei lähde pois millään. On toki kaikenlaisia estolääkityksiä ja rokotuksia, mutta esimerkiksi yksi malarianestolääke voi aiheuttaa psykoosin (tai ainakin pahoja harhoja, masennusta ja kaikenlaista muuta mielenterveyden horjumista, eikä se siis ole mikään kaukainen uhkakuva, vaan se on aiheuttanut hankalia haittavaikutuksia todella monelle), toista ei voi käyttää niin pitkää aikaa kuin tarvitsisin ja muut eivät auta mitään alueilla, joille olen pyrkimässä. Rokotuksiinkin näyttää uppoavan pitkä penni, ja silti kaikenlaista voi tapahtua, sillä ei kaikkeen ole rokotuksia. Voin ehkä suojautua lavantaudilta ja aivokuumeelta, mutta saada niiden sijaan jonkun vielä pahemman trooppisen taudin ja esim. kuolla siihen. Ja käärmeenpuremiltakaan ei rokotus suojaa...

En siis ole edennyt vielä metriäkään kauemmaksi kotoa, ja matkailu paljastaa minusta jo ihan uusia ulottuvuuksia. Tai ok, tietenkin tiesin, että olen jollain tasolla pelkuri, mutta en olisi uskonut, että tilanne voi oikeasti eskaloitua näinkin naurettavaksi. Selaan nettiä ja kuumottelen kaikkea ihan älytöntä ja kehitän kaikenlaisia kivoja pikku neurooseja jutuista, jotka kannattaisi varmaan vaan unohtaa. Olen ehkä menossa kehitysmaihin, mutta tämä on ensimmäinen kertani, ja meno on varmasti sen mukaista. Siis let's face it: en ole majoittumassa kaikista halvimpiin murjuihin ja syömässä halvinta ja epämääräisintä ruokaa, vaikka ehkä niin haluaisinkin. Ja vaikka olisikin hurjan kiinnostavaa vaan vaellella jossain Kambodzan maaseudulla ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa, niin todennäköisesti tulen kuitenkin viettämään aikaani lähinnä suurimmissa kaupungeissa ja siellä, missä on miljoona muutakin reppumatkailijaa samaan aikaan (en halua mihinkään Phuketiin, mutta toisaalta on vähän kyseenalaista, eroaako joku Vang Viengin turistihelvetti siitä muutoin kuin siten, että siellä on lähinnä omatoimimatkailijoita), ihan vain koska olen nuori ja kokematon ja sitä paitsi lähdössä vieläpä yksin. Joten oikeasti, millä todennäköisyydellä hankin jonkun harvinaisen eksoottisen taudin tai puusta putoaa niskaani joku tappavan myrkyllinen käärme? Niinpä. Ja jos oikeasti alan tällaiseksi pelkuriksi, saattaa käydäkin se asia, jota ihan kaikista eniten pelkään, eli elämä voi valua kokonaan ohi ilman, että siihen saisi koskaan mitään otetta, tai että siitä jäisi varsinaisesti mitään käteen.

Joten nyt lopetan tämän nettilääkärikirjojen selailun ja luulotautien kehittämisen ja keskityn sen sijaan etsimään niitä lentolippuja, sillä en todellakaan ole maksamassa yhdeksääsataa euroa menopaluulipuista Hongkongin.