En saanut sitä työtä.

Joka kerta tällaiset tuntuvat vaan vähän enistäkin lannistavammilta. Kun ei ensin pääse kouluun, ja sitten ei löydäkään töitä, kierre on kai valmis, ja on vaan ihan liian helppoa jäädä kotiin masentumaan epäonnistumisistaan.

Tosin, minulla on tällä hetkellä 14 hakemusta vetämässä paikkoihin, joiden hakuaika ei ole vielä ohi (ja jotka sopivat yhteen matkasuunnitelmieni kanssa), ja jos en saa täältä töitä, voin aina lähteä poimimaan ananaksia Australiaan. Tai lähteä suoraan Aasiaan, vaikka taloudellinen tilanne onkin silloin niin paljon epävarmempi, että koko matka menisi luultavasti vaan ihan hukkaan, kun en osaisi olla stressaamatta raha-asioita ja sitä, miltä tuntuu palata Suomeen tyhjän pankkitilin kanssa.

Lisäksi aika alkaa käydä ikävän pitkäksi. Olen taas lukenut ihan liikaa ja katsonut liian monta keskinkertaista elokuvaa, tehnyt suursiivouksen, aloittanut kuntoilun ja vaeltanut päämäärättömästi kaupungissa, ja nyt alkaisi jo riittää. Selviän ehkä vielä pari viikkoa näin, koska tällä viikolla on Flow ja ensi viikolla alkaa Espoo Ciné (jossa on esim. Haneken Amour, jota olen odottanut erittäin kärsimättömästi ihan liian pitkään, ja lasken jo melkein minuutteja, että pääsen näkemään sen), ja kaiken ylimääräisen ajan voi aina ajatella ja luoda entistäkin surkeampia tulevaisuudensuunnitelmia, mutta sen jälkeen en enää jaksa. Sitten en jaksa enää yhtään tällaista harmaata päivää kotona neljän seinän sisällä, en edes, vaikka silloin ehtisinkin lukea kaikki odottamassa olevat kirjat tai katsoa yhteen putkeen von Trierin Valtakunnan ja jatkaa koko ajan vaan hölmömmäksi käyvää Sátántangó-analyysiäni. Haluan töihin, haluan opiskelemaan, haluan matkalle, haluan ihan mitä vaan muuta. Mutta tällä hetkellä siis varsinkin töihin, ja siinä sivussa voisin lukea hetken jotain avoimessa yliopistossa, ihan vain muistaakseni vielä, miten yleensä edes opiskellaan.

Mutta niin, tällaista tämä nyt sitten on. Koko tämä elo asettaa entistä pahempia paineita siihen, että vuoden kuluttua on päästävä kouluun. Myyn vaikka sieluni jostain onnettomasta paikasta jossain humanistisen tiedekunnan näennäisesti hyödyttömimmällä laitoksella, ihan mitä vaan kun vaan ei tarvitsisi elää enää näin (viime merkinnässä itkin sitä, miten kaikki muuttuu. Välissä on vain muutama päivä ja nyt en enää toivo mitään muuta kuin että kaikki vain muuttuisi).