Kirjoitin tänne aiemmin muutamia haparoivia lauseita viikonlopusta, mutta kun täsmälleen ennusteeni mukaan muutamaa tuntia myöhemmin häpesin niiden lauseiden kieliasua ja kaikkea, poistin koko roskan. Note to self: älä ikinä kirjoita mitään minkääntasoisessa humalassa (en tiedä, miten kaikki suurimmat ovat onnistuneet siinä. Miten yksi käsikirjoittaa elokuvansa humalassa ja toinen on maailmankaikkeuden hienoin runoilija, ja minun yritykseni kirjoittaa luettavaa blogitekstiä kariutuu ensimmäiseen virkkeeseen, vaikka en todellakaan ollut edes juonut paljoa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin niin).

Tapasin siis ihmisen. Se ei ehkä näyttänyt Morrisseylta vuoden 1983 Top of the Popsissa tai pukeutunut kuin Nick Cave tai Don Draper, mutta se oli kaikkea muuta. Kun astuin sisään sen asuntoon, ja näin seinillä kaikki ne julisteet maailman hienoimmista elokuvista (nää on tärkeitä juttuja hei), tai silmäilin sen hienoa kirjakokoelmaa, tai kun se laittoi Leonard Cohenia soimaan ja luki mulle otteita runoistaan, olin ihan varma, että olen unessa, koska en kukaan ei koskaan aiemmin ole päässyt niin lähelle sitä ihmistä, jota minä olen etsinyt, kuin se. Se oli mukava ja kiltti ja hyvä minulle, ja meillä oli aika mukavaa joitakin hetkiäm kunnes...  

Mitään ei tapahtunut, minä vain... Muutuin omaksi itsekseni. Kaikkien niiden valkoviinilasillisten vaikutus lakkasi, ja olin ihan varma, ettei mikään voi päättyä hyvin, joten häivyin sanaakaan sanomatta, kun se nukkui. Ihan niin kuin minun ihmissuhteideni lyhyt historia: Tapaa ensin kiinnostava ihminen, pidä sen kanssa hetki hauskaa, ja kun tilanne alkaa vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, pelästy ja juokse pois niin lujaa kuin ikinä pystyt. Ja sitten, tule kotiin itkemään, ettei kukaan ikinä halua minusta mitään. No, ei kai, kun teen siitä itse täysin mahdotonta joka ikinen kerta. Tämä on kai itseaiheutettua yksinäisyyttä.

Kun yläasteella joku halusi olla minun ystäväni, minä sulkeuduin ja lukittauduin välitunniksi vessaan piiloon kaikilta. Lukiossa tietoisesti välttelin kaikkia niitä hetkiä, jolloin olisi ollut mahdollista luoda yhtään syvempiä ihmissuhteita. Ja nyt, kun kaikki se on ohi, minä olen yksin. Ainoa ystäväni, joka pitää toisinaan minuun yhteyttä, muuttaa viikon päästä opiskelemaan ulkomaille, joten täydellinen etääntyminen on vääjäämätöntä. Se siis siitäkin.

Ehkä se johtuu minun heikosta itsetunnostani. Siitä, että ajattelen koko ajan, etten oikeasti vain ole riittävän hyvä mihinkään tai kenellekään, ja sen vuoksi on helpompaa pysyä yksin kuin tahallaan rikkoa itseään yhtään enempää pyörimällä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin huomaavat, ettei minusta ole mihinkään. Tai sitten sosiaaliset taitoni vain ovat niin surkeat kuin olen ajatellutkin. Olen aina ihan hyvää seuraa humalassa, mutta kun alkoholi poistuu verestä, minusta tulee taas oma ihmiskammoinen itseni, ja sitten en saa aikaan muuta kuin kiusallisia hiljaisuuksia ja muita noloja tilanteita. Joten on siis parempi pysyä kaukana kaikista kuin aiheuttaa jatkuvasti itselleen sellaista kestämätöntä häpeäntunnetta. Joku sanoi joskus, että vaikutan aspergeriltä, joten ehkä se vaan onkin niin. Tai ehkä olen muuten vain toivoton tapaus.

Näin tuli siis ryssittyä tällä kertaa, ensi kerralla ehkä jotain muuta. Tai sitten vain opettelen toimimaan toisin. Kun vain tietäisi, miten se tapahtuu.