Milloin minä opin, että aina silloin kun tuntuu, että pitäisi varmaan jäättää tänään nousematta ylös sängystä, niin kannattaa ihan oikeasti myös tehdä? Olisin säästynyt niin paljolta, jos olisin edes joskus tehnyt niin.

Tänään tuntui siltä.

Kaikki alkoi siitä, että oikeastaan jo eilen onnistuin sähläämään itseni työhaastatteluun. Ihan kivaa kyllä, joo, ja omanarvontunto aina kokee jonkinlaisen pienen nosteen, kun joku kiinnostuu minusta edes sen verran. Paitsi että tällä kertaa ei, koska en minä oikeastaan olisi voinut ottaa sitä työtä vastaan, sillä "pitkäaikainen sitoutuminen" kai yleensä tarkoittaa jotain muuta kuin muutamia kuukausia. Se vaade jostain pitkäaikaisuudesta tosin selvisi minulle vasta kun oli vähän liian myöhäistä, enkä enää kehdannut perääntyä, joten mitäpä siinä sitten. Haastatteluun siis, ja rukoukset jumalalle siitä, etten tälläkään kertaa olisi oikea henkilö avoinna olevaan tehtävään.

Koko päivä oli siis jo lähtökohdiltaan oikea katastrofi, sillä nihkeä fiilis turhasta haastattelusta ja viime yönä valvotut tunnit vetivät mieltä vähän turhankin matalaksi. Eikä tietenkään riittänyt, että kohtaloani uhmaten ja vastaan kaikkia halujani minä päätin nousta ylös sieltä sängystä, vaan sen lisäksi ajattelin, että nyt kun äiti on kerran matkoilla, ja sen auto seisoo tyhjänpanttina tuossa pihassa, minä voisin nohevana tyttönä vähän verestää ajotaitojani tulevaa kakkosvaihetta silmälläpitäen (kun en siis muuten tosiaan aja kovin paljoa) ja karauttaa sinne haastattelumestoille autolla. Siis voitteko kuvitella? Typerämpää on tuskin koskaan kuultu, mutta hitot minä siitä, ja ei kun autonrattiin vaan huolimatta siitä, etten ollut ihan varma, mihin olen edes menossa saatikka että miten sinne pääsen.

Haastatteluaika oli puoli kymmeneltä ja jotain klo. 9.17 harhailin autoineni jossain Käpylässä raitiovaunujen ja vähän turhan monen muun auton seassa ja koitin keksiä, miten pääsen kääntymään siitä johonkin pienemmälle kadulle, josta voisin mahdollisesti löytää jonkin parkkipaikan. No, eipä meinannut onnistua. Muut autoilijat tunkivat joka suunnasta, mutta minä en uskaltanut tehdä mitään sellaista, joten kuljin vaan virran mukana ja ajauduin johonkin ihan muualle kuin piti. Eli ei kun takaisin vaan, eihän tässä mennytkään kuin kymmenisen minuuttia aikaa hukkaan. Lopulta kuitenkin löysin sen parkkipaikan ja hetken aikaa näytti siltä, että minähän ihan oikeasti pääsen yhtään myöhästymättä haastatteluuni.

Vaan kun ei. Vähän aikaa pyörin siinä ja katselin, että jossain tässähän sen oikean paikan piti olla (olin siis tarkistanut asian oikein kartasta ja piirtänyt itselleni heppoisen ajo-ohjeen mukaan), mutta mites tässä nyt on ihan eriniminen katu kuin piti. Ensimmäiset paniikkioireet. Ja sitten: 'missäs mun puhelin nyt taas onkaan'. Toiset paniikkioireet. Ihan vitun hieno homma, kännykän kartta olisi auttanut just nyt, mutta tietenkin se hemmetin kapula oli luultavasti kotona tai jossain. Kello 9.33, paluu autolle, tiekartta esiin ja oho, mähän olen muuten ihan väärällä puolella kaupunkia, mites tää nyt näin. Vuosisadan itkukohtaus.

Haastattelu oli alkanut ajat sitten, olin ihan väärässä paikassa ja puhelin kotona, eli soittamaankaan ei pystynyt. Istuin varmaan puoli tuntia autossa itkemässä, ja mietin että mitä nyt kuuluu tehdä, ja lopulta vaan lähdin kotiin. Kotimatkalla eksyin vielä pahemmin ja seikkailin ties missä ja vaikka kuinka kauan ennen kuin löysin oikealle tielle ja homma alkoi vihdoin toimia. Syyllisyys sen haastattelun väliin jättämisestä oli niin paha että sattui, enkä vaan voinut lakata soimaamasta itseäni siitä, vaikka en oikeasti olisi voinut tehdä mitään muuta siinä tilanteessa. Hävetti, etten pystynyt edes ilmoittamaan, mitä on käynyt, ja kun kotona huomasin, ettei kukaan ollut myöskään soittanut mulle (esim. ihmetelläkseen, että mitä pelleilyä tää nyt on), päätin vaan, että antaa olla, vaikka matkalla olinkin muotoillut päässäni oikein hienoja sanamuotoja anteeksipyyntösähköpostiin tai -puhelinkeskusteluun. Harmittaa ihan vietävästi edelleen, mutta sitä työtä en olisi kuitenkaan halunnut, joten en tiedä, auttaako tätä nyt vatvoa.

Yhtään en kuitenkaan viisastunut aamuisista toilailuistani, ja jälleen kerran lähdin autolla, tosin tällä kertaa innosta hihkuen, ajamaan Espooseen, jossa minun oli määrä viimeinkin nähdä Haneken Amour, jonka näkemistä olen odottanut vaikka kuinka kauan naurettavuuksiin asti menevällä hartaudella. Ajattelin, että tämän matkan nyt ainakin pitäisi olla ihan piece of cake ja selvitettävissä, enkä tiedä,  oliko se minun Espoo-kiroukseni vai mikä (siis ihan oikeasti, aina ku edes yritän mennä Espooseen, kaikki menee takuuvarmasti ihan päin helvettiä, ja alkaa ikävästi tuntua ihan siltä, että sillä kaupungilla on oikeasti jotain minua vastaan. Jos Peter Aalbæk Jensen ei olisi siellä ensi viikolla puhumassa von Trierista ja dogmasta, minulla olisi aika monta hyvää syytä olla menemättä sinne enää koskaan), vai miten on yleensä mahdollista, ettei mikään kuitenkaan toiminut. Olin varannut matkaan ihan reilusti aikaa, mutta kun juutuin 45 minuutiksi ruuhkaan Kehä 1:lle, päätin, että nyt on pakko kokeilla jotain muuta, ja puhelimeni karttasovelluksen suotuisalla avustuksella valitsin ns. "oikoreitin", jonka avulla minun piti olla oikeassa paikassa niin, etten huomaakaan.  

Toisin kävi. Yhtäkkiä olin taas samassa paikassa kuin aamulla. Samoissa raitiovaunusotkuissa, samoissa hankalissa liittymissä ja ihan täysin toisessa paikassa kuin minun olisi pitänyt silloin olla. Minä en ikinä aja Helsingin keskustassa, ja nyt olin siellä jo toista vitun kertaa saman päivän aikana. Lisäksi olin toista kertaa saman päivän aikana eksyksissä ja toista kertaa saman päivän aikana myöhässä jostain mihin minun olisi ollut ihan välttämätöntä mennä. Harhailin taas ikuisuuden jossain ties missä, ajelin kuin sokea idiootti ja etsin oikeaa reittiä, jota ei tuntunut löytyvän. Lopulta saavuin oikeaan paikkaan ruhtinaalliset puoli tuntia myöhässä ja se oli jo ihan liian myöhäistä. En siis edelleenkään nähnyt yhtään ruutua Amourista, vaikka mulla oli lipunmyynnin alkamispäivänä ostettu lippu ja intoa enemmän kuin riittävästi. Suomen ensi-ilta on joskus ensi keväänä, ja suoraan sanottuna vituttaa, että odotus jatkuu edelleen. (Joku, joka on sen jo nähnyt, voisi nyt tulla tähän sanomaan, että se on ihan avuton tekele. Tämä olisi ehkä niin paljon paremmin hyväksyttävissä silloin. Paitsi etten kyllä taida uskoa yhtään sellaista väitettä...)

Kello on kohta yhdeksän ja mietin, että millähän kaikilla muilla eri tavoilla hommat on vielä mahdollista sotkea. Autoon en nyt ainakaan enää koske, silläkin säästyy jo varmaan aika monelta ikävyydeltä...