En jaksa nukahtaa joka ilta ajatukseen siitä, ettei ole mitään, mihin minä kelpaisin, enkä jaksa, että se sama ajatus on ensimmäinen ajatus, joka mielessäni on aamulla.

Olen lähettänyt niin monta työhakemusta, etten enää pysy edes laskuissa niistä, ja vain kouralliseen olen saanut edes kieltävän vastauksen. Ymmärrän, että kaikkialla on varmaan ihan hirveän kiireistä ja kaikkea, mutta minusta olisi silti ihan kohtuullista informoida hakumenettelyn etenemisestä edes jollain lyhyellä ja tylyllä yhden virkkeen sähköpostilla, jotta ei tarvitsisi jatkuvasti elää tällaisen epätietoisuuden kanssa. Näen oikeasti vaivaa niiden hakemusten eteen ja sitten odotan viikkotolkulla vastauksia, mutta ikinä mitään ei kuulu. Olen alkanut jo epäillä sekä itseäni että sähköpostiohjelmani toimintakuntoa, kun mistään ei ikinä vastata yhtään mitään: Lähtevätkö ne hakemukset sieltä sähköpostista oikeasti johonkin, olenko todellisuudessa edes lähettänyt mitään mihinkään, vai kuvittelenko vain kaiken? Voisin tietenkin soitella peräänkin, jos sitä ei erikseen melkein joka kerta kiellettäisi.

Työpaikkojen sijasta taidankin kohta keskittyä kokonaan etsimään halpoja lentolippuja. Mieluummin elän säästeliäästi Aasiassa kuin tunnen itseni arvottomaksi täällä. Kukaan ei tarvitse minua täällä mihinkään, ja saattaa olla, että se on pysyvä asiantila. En edes tiedä, haluanko nähdä tulevaisuutta, kun ei sillä ole minulle mitään annettavaa. Minun pitäisi jo nyt asua avopuolison kanssa, säästää ASP-tilille, haaveilla ruokailuryhmistä ja täydellisistä verhoista ja suunnitella häitä ja äitiyslomaa niin kuin nettikeskustelun perusteella 99% kaikista muista minun ikäisistäni, mutta kun en pysty. Ne asiat tuntuvat niin kaukaisilta, että niiden aika tuntuisi olevan joskus vähintäänkin 20 vuoden päästä, joten kun muut suunnittelevat vakavissaan perheen perustamista ja kaikkea muuta ikävystyttävää, minulla ei edelleenkään ole muuta kuin mahdottomat unelmani siitä, miten voitan Kultaisen palmun, ja joku oikeasti maksaa nähdäkseen jotain, mitä minä olen tehnyt (vaikkei mikään sellainen ole edes tärkeintä, mutta unelmat tiivistyvät kivasti siihen, ja olen jo muistaakseni käyttänyt aika monta pitkää lausetta kertomaan vähän syvällisemmin halustani tehdä elokuvaa). Siis ihan sama virsi kuin 14-vuotiaana. Välillä epäilen, että henkisessä kehityksessäni tapahtui silloin jokin pysähdys siksi, että olin niin masentunut, ja sen pysähdyksen vuoksi en pääse koskaan eteenpäin. Elämä ei ikinä lakkaa toistamasta itseään.

Pyörin vain täällä kotona miettimässä, mikä kaikki minussa on virheellistä. Alan taas vatvoa jotain vuosien takaisia epäonnistumisia ja keksiä uusia, ja ymmärrän itsestäni tuhat ja yksi uutta vikaa, joita en muka aiemmin ole huomannut. Kaikki käy hankalaksi, kun mikään ei mene oikein, ja kun vaikkapa yritän kirjoittaa tätä blogitekstiä, pyyhin sen kuusi kertaa pois ja aloitan uudestaan ennen kuin olen edes vähän varma siitä, että näissä lauseissa on jotain tolkkua. Olen menettänyt kirjoitustaitoni, olen menettänyt järkevät ajatukseni ja kaiken muun, missä joskus onnistuin. Ei siis ihme, ettei kukaan halua ottaa minua töihin.

Tunnen ihan kamalaa syyllisyyttä siitä, että tämä menee taas näin. En haluaisi olla pelkkä taakka, mutta miksi niin vain aina tapahtuu?