Kaikki mitä haluan on väärin.

On niitä asioita, joita oikeasti haluan, ja joita en kuitenkaan voi saada.

Sitten on niitä asioita, joita haluan, mutta joilla ei todellisuudessa tee yhtään mitään.

Ja lisäksi on vielä ne, joita en halua, mutta jotka olisivat ainoita järkeviä valintoja ja mahdollisesti myös saavutettavissa. (Mutta kun en todellakaan halua.)

Ja sitten:
"Haetpa noista mihin tahansa, niin suurin osa hakijoista ei saa opiskelupaikkaa", kuten joku ystävällinen sielu totesi nettikeskustelussa jollekin toiselle samanlaisten kysymysten kanssa kamppailevalle.

Alan olla vähän kyllästynyt kirjoittamaan tännekin koko ajan käytännössä samaa tekstiä uudelleen ja uudelleen, mutta en ihan oikeasti pysty ajattelemaan enää paljoa muuta kuin näitä asioita. Siispä niin kauan kuin en pääse tästä yli mitään muuta tuskin on luvassa. 

Miten edes voi olla näin hukassa elämänsä kanssa? 

Olen nuori ja naiivi ja ajattelen ihan tosissani, etten halua juosta koko elämääni joidenkin rahojen perässä. Olen koko ajan ajatellut, että tärkeintä on, että tulee toimeen, ja kaikki muu on ihan yhdentekevää, mutta ei tämä maailma kai vain toimi niin. Minulla on unelmia ja kunnianhimoa, mutta kun ne johtavat johonkin ihan muualle kuin sinne, mistä saa eniten rahaa, on kai turha odottaa, että kukaan oikeasti kannustaisi minua niiden kanssa. Ongelma kun ei ole siinä, ettei minua kiinnostaisi mikään, päinvastoin: Olen kiinnostunut niin monesta asiasta, ettei ihmisikä riitä niihin kaikkiin perehtymiseen, ja ongelma on, ettei mikään minun kiinnostuksenkohteistani ole hoitoalalla, kauppatieteissä tai TKK:ssa. Siksi kaikki on väärää. Pitäisi olla hyödyllinen ja tehokas, mutta niiden asioiden opiskeleminen, joita haluaisin opiskella, ei oikeasti taida johtaa yhtään mihinkään.

Enkä edes tiedä, mitä oikeasti haluan. Minussa ei ole rahtustakaan realismia; olen vaan niin kuin joku pahempikin teini-ikäinen, jolta on kaikki elämän realiteetit ihan hukassa. Minä vain haaveilen. Pakenen ankeaa todellisuutta kuvitelmiin, joissa minusta tulee kaikkea sitä, mihin en todellakaan oikeasti riitä. Vähän niin kuin Dancer in the Darkin päähenkilö, joka kuvittelee olevansa musikaalissa aina, kun todellisuus käy liian sietämättömäksi, minä kuvittelen samanlaisina hetkinä olevani jotain jossain muualla. Ja lopulta en vain enää erota sitä todellisuutta niistä kuvitelmista ja rakennan koko helvetin elämän sille pohjalle, eikä missään ole koskaan mitään järkeä.

Pelkään, että valitsen väärin. Valitsen väärin ja olen sitten lopullisesti jumissa siinä. Neropatit Opetusministeriössä kun haluavat tehdä korkeakoulupaikan vaihtamisesta jos ei nyt mahdotonta, niin ainakin vaikeaa, ja se vain lisää paineita tämän valinnan kanssa. Ok, olen myös itse tilanteessa, jossa saattaisi olla hyötyä siitä, että ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa tavoittelevat olisivat haussa jotenkin erityisasemassa, mutta en silti ole kovin vakuuttunut tästä. Pelkään vain enemmän kaikkia vääriä valintoja ja sitä, ettei elämästä tule mitään, kun tiedän, ettei vahingon korjaaminen ehkä käykään niin helposti. (Lisäksi se kai tietää loppua myös elokuvakouluhaaveilleni ainakin Suomessa. Vaikka minusta on kyllä vähän vaikea ymmärtää, miten koko uudistus sopii yhteen juuri minkään taidekoulun kanssa, harvempi kai pääsee esim. sinne ELOlle ihan suoraan toiselta asteelta.) 

Tai mitä jos minulle ei vain ole olemassa mitään paikkaa missään? Mikään ei ehkä olekaan sattumaa, vaan jokainen tapahtuma on tarkasti ennalta määrätty, ja huomenna kun raahaudun ahdistuneena kirjastoon, jään ensimmäisen vastaantulevan auton alle ja kuolen, ja sillä samalla hetkellä kaikki se ahdistus muuttuu turhaksi. Kun ei mitään tulevaisuutta kerran pitänytkään tulla, niin ihan turhaan otin siitä stressiä.

On myös mahdollista, etten ikinä pääse yhteenkään niistä kouluista, joita olen ajatellut. Suurin osa hakijoista ei todellakaan saa opiskelupaikkaa, ja minun on vähän vaikea nähdä, että voisin ikinä olla mitään muuta kuin sitä suurinta osaa. Pelkään ihan tajuttomasti, että niin käy. Kaikki merkit vain viittaavat johonkin sellaiseen, enkä minä ole koskaan voinut muuta kuin pettyä. Niin on kai siis käytävä siinäkin asiassa, joka on tärkeimpiä koko elinaikana. Ja sitten kaikesta tulee kai vain jotain hidasta kuolemaa.