Olen yrittänyt sysätä niitä pääsykokeita johonkin mieleni perimmäiseen nurkkaan, ja onnistuin siinä tasan siihen asti, kun viime maanantaina palasin Sodankylästä kotiin, ja ensimmäinen asia jonka näin, oli pääsykoekirjat lojumassa huoneeni lattialla.

On pelottavaa, että olen niin itsevarma. Että kaiken riittämättömyyteni keskelläkin minusta tuntuu, että saatan ihan oikeasti päästä sisään. Välillä jopa yllätän itseni ajattelemasta, että sitten kun heinäkuun seitsemästoista koittaa, ja löydän nimeni Porthanian ovessa roikkuvasta listasta, vaikka syvällä sisimmässäni minä tiedän, ettei niin voi käydä. On pelottavaa tuudittautua ajatukseen siitä, että minulla on samalla tavalla mahdollisuuksia kuin kaikilla niillä muillakin, kun kuitenkin tiedän, ettei niin ole, ja tuntuu täysin käsittämättömältä, että minun täytyy muka taas nähdä se itse ennen kuin voin uskoa siihen.

Olen miettinyt, mitä sitten tapahtuu, kun en pääsekään sisään. On kamalan raskasta elää elämää, jonka kulkua ei voi ennustaa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä teen tai missä edes olen kahden kuukauden päästä. Melkein jo ostin ajatuksen ensi vuodesta jossain oikeustiedettä käsittelevällä kansanopistokurssilla, mutta ihan oikeasti ei ole kyllä mitään järkeä hakata päätään kovin montaa kertaa samaan seinään. Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu sinne, ja olen koko ajan ollut oikeassa ajatellessani kaikkea sitä, mistä jään paitsi opiskelemalla oikeustiedettä. Joten miksi vaivautua? Maailma on täynnä kaikkea mielenkiintoista, enkä tiedä, miksi se oikeustiede olisi ainoa *järkevä* vaihtoehto. Tai että miksi pitäisi aina edes olla niin järkevä. Elämä on vähän liian lyhyt siihen, että ajattelisi kaikkea aina jotenkin järjellä. (Enkä edes tajua, miten olen muka jotenkin omaksunut tällaisen ajatusmaailman - tullut osaksi sitä todellisuutta, jossa yliopiston filosofian opetus voidaan lopettaa siksi, että se on yliopistoa rahoittavan autokauppiaan mielestä hyödytöntä ja turhaa. En minä ajattele niin, joten miksi minun täytyy väkisin elää niiden ihmisten ehdoilla, jotka ajattelevat?)

Minua odotetaan myös edelleen sinne Skotlantiin, mutta en tosiaan tiedä, olenko oikea ihminen siihen. Enkä ole edes varma ainevalinnastani, sillä philosophy & politics on se, johon minun paikkani on, mutta philosophy & film on se, johon oikeasti haluan (koska koko ajan pahemmaksi käyvä cinefilia on sumentanut minun järkeni ja ajatukseni ja kaiken. Nykyään tuntuu täysin luonnolliselta ajatukselta esim. maksaa monta sataa euroa matkasta susirajan taakse tuhannen kilometrin päähän katsomaan elokuvia, ja miten onnelliseksi tulinkaan, kun nettihuutokaupasta löytyi juuri se Tarkovski-boksi, josta olen niin pitkään unelmoinut, ja vain 60 dollarilla. No, hulluutta on monelaista, ja tämä on kai minun osani. Ja oikeastaan se sopii minulle niin paljon paremmin kuin se hulluus, jota aiemmin sangen menetyksekkäästi kokeilin). Siis ei pelkästään turha tutkinto (mitä filosofia yksinään olisi), vaan ihan kunnon Mikki Hiiri -tutkinto, jolla työllistynee parhaiten lähimmän ostoskeskuksen siivojaksi. Mutta kun minä haluan.

Jos en pääse oikikseen, olen vielä vähän epätoivoisemmassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Sitten ei ole mitään tietoa mistään. Tällä kertaa mulla tosin on rahaa, vuosi sitten ei ollut sitäkään. Mutta mitään muuta ei ole. Siinä vaiheessa elämääni, kun en halunnut mitään muuta kuin kuolla, pelkäsin nimenomaan tätä; pelkäsin sitä päivää, kun ymmärtäisin, ettei elämällä oikeasti ole mitään päämäärää; ettei ole mitään suunnitelmia, ei mitään tulevaisuutta, ei mitään, mistä ottaa kiinni. Että päivät vain lipuvat ohi vielä pahemmin kuin ne silloin lipuivat, eikä minulla ole mitään paikkaa tai tarkoitusta misssään. Ja tässä sitä nyt ollaan. Jos en pääse oikikseen, en tiedä, mitä teen koko ensi vuoden, enkä todellakaan tiedä, mitä teen sen jälkeen. Ehkä alan taas suunnitella omaa kuolemaani, tai sitten tyydyn kohtalooni humanistisessa tiedekunnassa, ja hyväksyn, ettei tulevaisuudessa oikeasti ole mitään varmaa.

On vähän typerää miettiä tätä nyt, kun siihen yliopistohaun tulosten julkaisuun on vielä monen monta pitkää päivää, ja varsinkin kun 75% minusta ihan oikeasti uskoo mahdollisuuksiini (jotenkin alitajuisesti haluan varmaan taas kokea jonkinlaisen romahduksen, joka seuraa väistämättä siitä, kun alan kuvitella, että voisin muka oikeasti päästä sisään, ja kun kuitenkin lopulta selviää, ettei niin tietenkään tapahdu). Mutta en vain voi sille mitään. Koepäivänä minun hieno suunnitelmani kuului, että välittömästi jätettyä paperini valvojalle unohdan, että olen ikinä missään pääsykokeessa ollutkaan, ja keskityn kaikkeen muuhun siihen asti, että tulokset tulevat. Mutta olisihan minun nyt kai pitänyt tuntea edes itseni ja tietää, ettei se vaan voi toimia niin.