Sodankylä ei ollut sitä mitä odotin, vaan vielä niin paljon enemmän.

Elämä on täydellistä silloin, kun ei tarvitse murehtia mitään ja kävelee kolmelta yöllä ulos elokuvateatterista ja ulkona paistaa aurinko ihan niin kuin keskellä päivää. Tai kun istuu kahvilassa, ja viereissessä pöydässä alle puolen metrin etäisyyden päässä kaksi suurinta elossa olevaa elokuvallista esikuvaani ja innoittajaani, A. Kaurismäki ja Béla Tarr, vetävät yhdessä valkoviiniä (ehkä ensimmäinen kerta elämässäni kun oikeasti toivoin, että olisin itsekin ollut sellaisessa ihan seitinohuessa humalassa. Olisin vain halunnut mennä ja sanoa jotain, kiittää vaikka ja kertoa, kuinka paljon niiden kuvat ovat minuun vaikuttaneet, mutta – ehkä onneksi – en uskaltanut, vaikka kävin itseni kanssa niin suurta sisäistä kamppailua siitä, pitäisikö. Ihailuni taitaa kylläkin olla jotain ihan yhtä keskenkasvuista kuin 14-vuotiaiden ihailu jotain tusinapoppareita kohtaan, joten luultavasti olisinkin ollut vain nolo fanityttö ja typerä stalkkeri). Tai kun tapaa ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella, ja joiden kiinnostus on juuri siellä missä minunkin.

Katsoin 19 elokuvaa, en nukkunut juuri lainkaan ja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä löysin itseni jälleen kerran voihkimasta Sátántangón seitsemäntuntista täydellisyyttä (toinen kerta, kun näin sen oikein valkokankaalta, ja jos jokin elokuva voi muuttua joka katsomiskerralla vielä vähän entistäkin paremmaksi, niin se. Se on kaunis, se on runollinen, se on syvä ja sielukas, ja ne minuutteja pitkät otot kamera-ajoineen ovat ihan jostain toisesta maailmasta kuin kaikki viimeistään liian nopealla leikkaustahdilla pilattu mössö), ja  Werckmeister harmóniákin näytöksessä (ensimmäinen kerta valkokankaalta. Miten paljon suurinkin taulutelevisio jättää välittämättä!) olin niin lumoutunut, etten edes muista, milloin olen viimeksi katsonut elokuvaa ja kokenut sen yhtä voimakkaasti. Sitä paitsi se sisältää luultavasti elokuvahistorian hienoimman ja vahvimman yksittäisen kohtauksen (ja toisenkin melkein yhtä hienon):



Ainoastaan Tarkovski pystyi johonkin tällaiseen myös.


On ainoastaan yksi asia, johon olin vähän pettynyt, nimittäin se, etten vieläkään päässyt kuulemaan sitä oikeaa Aamukeskustelua, kun von Bagh poistui paikalta jo torstaina, eikä paraskaan korvaaja jotenkin vaan voi korvata sen läsnäoloa ja ymmärrystä, josta olen ihan hirvittävän kateellinen. Mutta ensi kerralla sitten. Ensi kerta nimittäin tulee jo vuoden päästä, koska nyt tiedän, missä vietän tässä lähtien jokaisen kesäkuun toisen viikkoni.


Mutta nyt ei sitten olekaan mitään. Tai on töitä, harvakseltaan, ainakin niin kauan, että keksin, miten uskallan ottaa lopputilin. En nimittäin todellakaan jaksa viettää koko kesää tämän työn parissa, jossa minulta odotetaan, että pääsen lähtemään ihan yhtäkkiä töihin, koska se tarkoittaa sitä, että pitäisi istua kaikki aika kotona passissa puhelimen vieressä, eikä niitä töitä kuitenkaan ole kuin ehkä korkeintaan kerran viikossa, mikä tarkoittaa, että hukkaisin koko tämän hiton kesän istuskelemalla kotona neljän seinän sisällä nyt, kun minulla olisi viimeinkin mahdollisuuksia oikeasti tehdä jotain. Siispä otan lopputilin niin pian kuin mahdollista (=niin pian kuin keksin, miten sen teen), koska ei minulla oikeastaan edes ole mitään tarvetta tehdä töitä nyt. Pitää siis keksiä jotain muuta. Tuntuu jotenkin ihan järkyttävän tyhjältä, ettei enää tarvitse kantaa pääsykoekirjoja kirjastolle jokaikinen päivä, ja kotikin on tyhjä, kun ei ole enää koiraa, joka haukkuisi ikkunassa takapihalla hiippailevia naapurin kissoja. Mutta kyllä tämä tästä vielä lähtee. Ajattelin keväällä, että lähden interrailille, mutten ole enää ihan varma, koska en ole ehtinyt suunnittelemaan vielä mitään, ja luulen, että olisin tarvinnut siihen vähän enemmän aikaa. Ehkä vain varaan lennot Unkariin tai johonkin, tai matkustan bussilla Murmanskiin (Rovaniemen linja-autoasemalla tutkin asiaa, sillä sieltä niitä busseja menee, ja sehän olisi oikeastaan aika hieno idea. Murmansk on kaunis, ja minun tekisi aika paljon mieli käydä siellä kuvailemassa seiniä ja ydinsukellusveneitä), en tiedä, mutta jotain on keksittävä ja äkkiä.