Tänään kävin ottamassa lopputilin töistä.

Tämä nyt toki kertoo pelkästään ihan minun yleisestä asenneongelmastani, ja tällaisesta ratkaisusta satelee kyllä isot kasat laiska luuseri- ja pullamössöpisteitä, joita mulla on tililläni jo epäilemättä muutenkin ihan tarpeeksi, mutta ihan sama. Rahaa on ja kaikkea, joten ei ole mitään tarvetta pilata kesäänsä odottelemalla töitä, joita tulee ehkä kerran viikossa, ja joiden palkka on lähempänä viittä kuin kymmentä euroa tunnissa.

Vaikka en minä voi väittää, ettenkö jollain kierolla tavalla olisi ihan oikeasti viihtynyt siellä ja tuntenut oloni hyväksi juuri siinä paikassa juuri sen työn parissa. Epäsäännöllisyyden lisäksi sen – tai oikeastaan minun – suurin ongelma oli kuitenkin täysin ylitsepääsemätön introverttiuteni. On jotenkin ihan käsittämätöntä, miten joku voi oikeasti väsyä kahdeksantuntisen työpäivän puolivälissä niin pohjattomasti muihiin ihmisiin, tyhjänpäiväiseen smalltalkiin, hymyilyyn ja koko siihen sosiaaliseen aspektiin, joka siihen työhön sisältyi. Työvuoron päätyttyä tunsin itseni niin loputtoman uupuneeksi, että olisin vain halunnut mennä kotiin, sammuttaa puhelimen, tietokoneen ja kaikki muut yhteydet ympäröivään maailmaan, vetää verhot ikkunan eteen ja maata selälläni sängyssä näkemättä ketään tai varsinkaan sanomatta kenellekään yhtään mitään. Ja vain yhden työvuoron jälkeen.

Joskus vetelin lääkkeitä, joiden oli tarkoitus tehdä minusta vähän vähemmän masentunut kuin silloin olin, vaikka itse tulkitsenkin masentuneisuuteni ja melankolisuuteni enemmän luonteenpiirteeksi kuin sellaiseksi asiaksi, josta olisi ihan väkisin päästävä eroon. Ne lääkkeet kuitenkin toimivat ja veivät minun tunteeni pois, enkä siis ollut niin kovin masentunut, mutta en tosin tunnetasolla juuri mitään muutakaan. Minä vain olin, eikä mulla ollut asiasta oikein minkäänlaisia fiiliksiä. Masentuneisuuttani enemmän minun elämääni kyllä häiritsee tämä tällainen epäsosiaalisuus ja kaikki muut ongelmat, joita mulla on ihmisten kanssa toimimisessa. Ehkä joku voisikin kehittää sellaisen lääkkeen, joka auttaisi selviämään niistä tilanteista kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla muiden ihmisten kanssa. Jos jotenkin saisin muutettua tunteeni niitä tilanteita kohtaan samalla tavalla välinpitämättämäksi kuin masennuslääkkeet muuttivat tunteeni koko elämää kohtaan, voisin ehkä selvitä kaikesta tällaisesta. Voisin olla hyvä ihminen, joka tekee mitä tahansa työtä, on mukava, ystävällinen, sulavakäytöksinen ja puhelias sellaisella hyvällä tavalla, ja saisin vain karistaa pois kaiken tällaisen pelon, lamaannuksen ja uupumuksen, joka kaikkeen sosiaaliseen toimintaan tällä hetkellä liittyy.

Koska mitä minä voin koskaan olla, jos en pääse tästä eteenpäin? Koko tämä maailma pyörii niiden ihmisten säännöillä, jotka ovat kaikkea muuta kuin minä olen. Tulevaisuudessa voisin ehkä alkaa joksikin arkistonhoitajaksi tai tutkijaksi, mutta kuvitelkaa lakimies, elokuvaohjaaja tai virkamies, joka ei pysty luomaan kunnollista kontaktia muihin ihmisiin tai välttämättä edes itseensä. Sellainen, joka ei saa sanoja suustaan, kun niiden hetki koittaa, tai joka jossain vaiheessa väsyy siihen sirkukseen niin pahasti, ettei pysty olemaan muuta kuin ilkeä ja vittumainen ihan kaikkia kohtaan. Sellainen minä olen, ja se taitaa olla suurin este minun ja kaikkien unelmieni välissä. Mitä tällainen ihminen muka voisi ikinä tehdä?


Mutta niin, eipähän ole töitä nyt sitten enää. Ajattelin pitää ihan rehellistä lomaa niihin yliopistohakutuloksiin asti, ajatelkoot kuka tahansa asiasta mitä haluaa. Kun tiedän, miten opiskelujeni tällä kertaa käy, voin sitten siltä pohjalta lähteä rakentamaan elämääni taas kerran uudestaan, ja keksiä jotain järkevää tekemistä. Mutta ainakin siihen asti annan olla. Ehkä voisin viimeinkin lähteä johonkin matkalle, kun olen nyt kerran suunnitellut asiaa viimeisen vuoden.