Tämä pääsykokeisiin luku tuntuu niin uskomattoman epätoivoiselta urakalta, että sen aiheuttama ahdistus ei ole tästä maailmasta. Istuskelen päivät pitkät toinen toistaan ankeammissa lukusaleissa ja teen kaikkeni, jotta edes jotain siitä tekstistä jäisi johonkin muuallekin kuin siihen lyhytkestoiseen muistiin. Useimmiten kyllä jääkin ja olen siitä aina iloinen, mutta sitten katson ympärilleni siellä lukusalissa tai valmennuskurssiluennolla ja tajuan, että ne paikat ovat täynnä ihmisiä, jotka haluavat tätä myös, ja jotkut varmasti vielä aika paljon enemmän kuin minä. Siellä on ihmisiä, joille se koulu on ollut unelma jostain vaahtosammuttimen kokoisesta saakka, ja sitten olen minä, joka lapsena halusin ammatikseni soittaa viulua, enkä edes osannut uneksia siitä, että olisin ikinä mitään sellaista kuin lakimies.

Ja ne ihmiset todella tekevät kaikkensa sen eteen: kun raahaudun aamulla puoli kymmeneksi kirjastoon, ne ovat siellä jo, ja kun illalla annan itselleni luvan lähteä jo puoli kahdeksalta, ne samat ihmiset jäävät sinne vieläkin ja tuskin poistuvat ennen sulkemisaikaa. Valmennuskurssilla muut samanlaiset esittävät teräviä kysymyksiään ja kirjoittavat hiki hatussa muistiinpanoja samalla kun minä en pysty keskittymään, kun ajatukseni ajavat minua koko ajan vain syvemmälle epätoivooni.

Olen ihan pulassa. En oikeastaan edes usko mahdollisuuksiini enää, olkoonkin, että on väärin sanoa niin vielä, kun aikaa on melkein kaksi kokonaista kuukautta. Minusta vain tuntuu, ettei auta, vaikka aloittaisin itseni kiduttamisen kofeiinitableteilla jo nyt, ja käyttäisin lukemiseen kaiken sen ajan, jota minun ei ole ihan pakko käyttää asioihin, jotka ylläpitävät elintoimintojani. Hakijatilastot pullistelevat niitä ihmisiä, joille se koulu on koko elämä, ja joiden ylioppilastutkintotodistuksen virkaa toimittaa siisti rivi laudatureita, enkä ymmärrä, miten muka olen joskus ihan vakavissani kuvitellut, että voisin oikeasti kilpailla niiden kanssa samoista koulupaikoista.

Hain kyllä sinne valtiotieteelliseenkin taas. Jos tämä alkaa näyttää oikein pahalta, niin täytyy varmaan miettiä vielä sitäkin. Ja ammattikoulun pääsykokeeseenkin sain kutsun, tosin on melko ristiriitaista, etten uskaltanut hakea opiskelemaan filosofiaa, koska pelkäsin sen saattavan minut pisteeseen, jossa elämällä ei ihan oikeasti ole mitään merkitystä, ja nyt olen silti menossa media-assistenttikoulun pääsykokeeseen. En minä sinne halua (haluaisin toki tehdä ja oppia niitä asioita, mutta niin kauan kuin en pääse sinne Taikiin, täytyy tyytyä tekemään niitä ihan vain harrastuspohjalta), mutta kai minä menen kokeilemaan, ja jos satun pääsemään, niin voin sitten kesällä miettiä, menenkö ensi vuodeksi sinne, lähdenkö Skotlantiin vai toteutanko sitten ne asiat, jotka piti toteuttaa jo tänä vuonna, kun en kuitenkaan pääse täällä yliopistoon.

Elämä vain tuntuu olevan jotenkin ihan solmussa, enkä näe siihen mitään ratkaisua. Täytän alle kymmenen päivän päästä 20, eikä minulla ole mitään. Olen yksin, enkä varmaan tänäkään syksynä pääse mihinkään kouluun, joten olen yksin myös vuoden päästä tähän aikaan. En ole tarpeeksi hyvä mihinkään mitä haluaisin, ja tuntuu ihan tajuttoman pahalta, että pitäisi tyytyä jotenkin vähempään ja tarttua miljoonannetta kertaa johonkin haaleaan kompromissiratkaisuun, joka ei muuta mitään, eikä takuulla saa minua tuntemaan itseäni ainakaan yhtään paremmaksi. Välillä kyllä on päiviä, kun aurinko paistaa, söpö vastaantuleva poika hymyilee mulle kadulla ja saan monta kymmentä kirjan sivua väännettyä ihan mielettömän hyviksi muistiinpanoiksi, ja sitten kuvittelen olevani ihan oikeasti onnellinen, mutta kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin muutama tunti, kun todellisuus lyö minua taas avokämmenellä kasvoihin, ja se entinen surkeus palaa takaisin.


En siis toki vielä ole luovuttamassa. Aion kyllä istua nämä kaksi kuukautta melkoisen tiivisti niiden kirjojen kanssa, vaikka pelkäänkin, ettei se riitä. Pelkään, etten minä riitä. Ja sitten kaikki on ollut turhaa, ja sen kestäminen on luultavasti kaikkein vaikeinta.