Olen taas työtön.

Menin tänään ihan normaalisti valmennuskurssin jälkeen työpaikalle, ja äkkiä kävi selväksi, ettei kukaan oikeastaan odottanut minua sinne. (Seuraa ilmainen neuvo: Jos kykenette mitenkään välttämään kaikenlaisia vuokratyösuhteita, tehkää niin. Sellaisten kanssa kaikesta tulee jotenkin niin vaikeaa, kun tieto ei kulje ja palkanmaksukin yhdenlainen spektaakkeli, kun on lomakkeita ja allekirjoituksia ja sekavia nettijärjestelmiä ja kaikenlaista muuta elämää hankaloittavaa pelleilyä. Tietenkin minun pitäisi kai vain – todennäköistä tulevaa byrokraatin uraani silmälläpitäen – totutella sellaiseen, mutta jotenkin olen silti sitä mieltä, että olisi mukavaa, kun asioita ei tarvitsisi tehdä tahallaan jotenkin niin hirvittävän monimutkaisiksi). Tieto siitä, että ne olivat (onnekseni) saaneet sinne jonkun uuden tilalleni, ei siis vain koskaan saapunut minulle asti.

Mutta niin, se siitä sitten. Kummallista, että vain muutama kuukausi sitten etsin ihan tuskissani töitä, ja nyt kun olen päässyt eroon pestistä, jonka lopulta onnistuin saamaan, olo on jotenkin kummallisen helpottunut ja kevyt. Tai siis tietenkin niin kevyt kuin sen on tässä tilanteessa mahdollista olla, mikä nyt ei oikeastaan ole kai ole kovin paljoa, mutta anyway. Ihmeellisen helpottavaa kuitenkin.

Aion nyt siis omistautua lukemiselle (yeah right – kirjoitan tätä nytkin kirjastossa, jossa minun pitäisi olla melkoisen tiivisti kiinni oikeusteorian kirjassani, mutta jotenkin en vaan jaksa taas keskittyä mihinkään), mutta minulla on silti huomenna haastattelu yhteen videovuokraamoon (olisi niin kivaa päästä lainailemaan blockbustereita ihmisille), jossa on epäilemättä surkea palkka ja vähän työvuoroja (se on tosin vain positiivinen puoli tällä hetkellä. Alle kymmenen tuntia viikossa kun on juuri sen verran kuin ehdin nyt tekemään), mutta ei se ole tärkeää. Minusta tuntuu, että tarvitse jotain järkevää vastapainoa lukemiselleni, ja tässä sitä nyt olisi. Tietenkin vähän mietin, onko minusta sellaisiin tehtäviin yleensä (asiakaspalvelua....), mutta sitten muistin, miten paljon nautin vapaaehtoistehtävistäni viimesyksyisillä elokuvafestivaaleilla, joilla istuin teatterin aulassa pitämässä infopöytää ja puhuin ihmisten kanssa varmaan enemmän kuin kymmenen vuoden tarpeeksi kuitenkaan missään vaiheessa ahdistumatta yhtään mistään, ja kykenin vieläpä täysin asialliseen kommunikointiin tuntemattomien kanssa jopa muilla kuin äidinkielelläni, joten lopulta totesin, että antaa mennä vaan. Minun on pakko kuitenkin jossain vaiheessa opetella olemaan sosiaalinen, joten miksi en tekisi sitä jo nyt? Hain opiskelemaan dokumentaarista elokuvaa, ja pelkään ihmisiä niin paljon, ettei minusta oikeasti ole tekemään ensimmäistäkään dokumenttia, joten aloitan ryhdistäytymisen tästä työstä, jotta vuoden päätä Taikin pääsykokeiden haastatteluvaiheessa erotun edukseni myös sillä saralla.

Siis kun nyt ensin vaan saisin sen työn... Minkä toki aion saada, ja huomenna aion näyttää, etten vain tarvitse vaan myös haluan sen, ja että mm. cinefiliani vuoksi sovin varmasti sangen hyvin työskentelemään videovuokraamoon. Ilmoituksessa kun edellytettiin kiinnostusta elokuviin, mutta siinä ei määritelty, että millaisiin elokuviin, ja varmaan minun oikeasti pitäisi vaihtaa Tarkovski Cameroniin ja Filmihullu Episodiin (tämä kuulosti nyt muuten ihan tahattoman elitistiseltä – en ole oikeasti sellainen, mulla on vaan tylsä maku) ja jotenkin tulla yleensä edes tälle vuosituhannelle, jotta kiinnostukseni olisi mitenkään hyödyllistä siinä työssä, mutta elokuva kuin elokuva, ja kiinnostunuthan minä olen enemmän kuin olisi tarpeenkaan.


Mutta se töistä, se kaikki on nyt jotenkin toissijaista, enkä jaksa enää murehtia niitä, kun sain kaiken viimein sellaiseen kuntoon kuin halusinkin. Oikeasti tärkeää tällä hetkellä on esim. se, etten mitenkään pääse eroon siitä ajatuksesta, että haluan opiskella filosofiaa, ja kun kirjastossa vieressä istuva poika pänttää Platonin Valtiota käytännöllisen filosofian pääsykokeisiin, olen ihan uskomattoman kateellinen muutenkin kuin siksi, että siinä on aika paljon vähemmän sivuja kuin minun oikiskirjoissani. Voin tietysti kuvitella mitä tahansa ja yrittää olla mitä ikinä haluan, mutta olen ihan absoluuttisen varma, että (elokuvan lisäksi) maailmassa ei ole mitään muuta asiaa, johon tuntisin niin suurta kutsumusta kuin filosofiaan. Rakastan sitä, enkä oikeasti haluaisi lukea mitään muuta, ja on vaan niin epäreilua, ettei todellisuus ole tästä asiasta minun kanssani samaa mieltä. En halua työttömäksi maisteriksi, ja siinä vaiheessa kun tiedän enemmän Derridasta ja Kripkestä kuin ruoanlaitosta ja imuroinnista, tilanne alkaa olla aika surkea.

Kiitos luojalle siitä, että yliopistohaun hakuaika on jo ohi. Muuten varmaan menisin ja lisäisin sinne lomakkeeseeni jonkun teoreettisen filosofian, vaikka tiedän, ettei sillä tee mitään. Minun mielestäni kun koulutuksella on ehkä muutakin arvoa kuin pelkästään se, että sen avulla saa töitä, mutta niin kauan kuin kukaan tässä maailmassa ei ole siitä samaa mieltä kanssani, on ihan turha edes yrittää tehdä mitään oikeasti kiinnostavaa. Ja se on vaan niin surullista ja epäreilua ja tylsää. En kai voi lunastaa paikkaani tässä järjestelmässä muuten kuin olemalla sille jotenkin hyödyksi, ja filosofiaa opiskelemalla en totta vie sitä ole, joten se siitä. Ihan sama, vaikka rakastaisin sitä enemmän kuin elämääni.

Mutta miten asennoidutaan oikein, kun pitäisi tehdä asioita, jotka ovat ikään kuin varalla, "kakkosvaihtoehtoja", mutta joista silti pitäisi tehdä tarkoitus koko elämälleen? Se on kaikkein vaikeinta tässä. Kun koko ajan tietää, että "luen tätä kirjaa siksi, että voisin opiskella näitä asioita, jotta voisin tehdä niitä työkseni loppuikäni" , ja mielessä pyörii samalla se, että on jokin asia, jota haluaisin vielä enemmän kuin tätä, niin miten siitä selvitään? Miten silloin voi keskittyä johonkin, mikä on vaan varavaihtoehto jollekin paremmalle?