Mikään ei selvinnyt vielä tänään. Ilmoitin töihin, etten ehkä pysty jatkamaan, mutta joudun ehkä silti jatkamaan, jos kukaan muu ei ehdi tulla minun tilalleni. (Eilen kaikki oli vielä niin selvää, ja homman piti olla ohi, jos minä niin ilmoitan, mutta sitten kun minä ilmoitan niin, tilanne onkin jotenkin radikaalisti muuttunut, mitä tämä tällainen oikein on?)

Mutta tänään oli vapaata. Istuin kirjastossa melkein sen ovien aukeamisesta sulkemisaikaan asti ja luin luin luin luin. Etenin kirjaa 43 sivua (olin onneksi lukenut muutaman tunnin jo eilen työpäivän jälkeen, joten olen sentään oikeasti jo vähän paremmassa vaiheessa kuin sivulla 43). Ja minä siis ihan oikeasti luin. Olen kai menettänyt taitoni opiskella tehokkaasti, koska mitään siitä draivista, jolla luin vuosi sitten kirjoituksiin (kymmeniä sivuja yhdessä tunnissa ja kuitenkin niin, että opin aina jotain), ei ole enää jäljellä. Luen ja teen muistiinpanoja lukemastani samaan aikaan ja se vie niin tuhottoman paljon aikaa, että ehdin luultavasti hajoamaan noihin kirjoihin aika monta kertaa ennen kuin olen lukenut sen kaiken edes kerran läpi (eikä yhtään auta, jos oikeasti joudun jatkamaan vielä töitäni, koska siinä tapauksessa joudun stressaamaan sekä sitä, että työ vie aikani että sitä, etten kykene käyttämään kunnolla sitäkään aikaa, joka minulla tähän on). Merkillepantavaa on kuitenkin se, että minä ymmärrän sitä tekstiä ja sisäistän lukemani ja muistan siitä aika suuren osan vielä tuntienkin päästä. Tämä ei ehkä olekaan niin epätoivoinen urakka. Tai on, mutta ei samalla tavalla kuin kuvittelin sen olevan. Minulla on mahdollisuuksia, jos ihan oikeasti pystyn tästä eteenpäinkin oppimaan sitä tekstiä näin hyvin. Ja varsinkin sitten, jos minun ei tarvitse käyttää ihan hirveän suurta osaa ajastani työpaikalla.




Ps. Voi, miten ihailulevelit nousivatkaan taas monta pykälää. Enää en odota muuta kuin sitä, että se alkaa tehdä elokuvaakin samanlaisessa humalassa (siis niiltäkin osin, kun niitä ei tähän asti ei ole tehty), jotta se voisi kanavoida ihan kaiken tuon sinne. Suomalaiset elokuvaohjaajat ovat enimmäkseen jotenkin liian värittömiä, ja kaikki tuntuvat pyrkivän jotenkin samaan, eikä kukaan halua herättää mitään oikeaa keskustelua, koska tärkeintä tuntuu olevan myyntiluvut ja se, monta kopiota mistäkin filmistä kiertää elokuvateattereita. Eikä elokuvan oikeasti kuulu olla sellaista; ei taiteen tehtävä ole miellyttää kaikkia (minulle elokuva on ikuisesti taidetta, enkä pidä siitä, että sen arvoa alennetaan joksikin onnettomaksi viihteeksi tekemällä siitä pelkästään sellaista), sillä jos yrittää miellyttää kaikkia, ei lopulta miellytä ketään. Haluaisin nähdä jotain kontroversiaalia, jotain puhuttavaa – jotain, mitä kaikki maan moraalinvartijat voisivat yhteen ääneen kauhistella! Haluan Suomeen oman von Trierin (ehkä mulla on vaan jokin lapsellinen pakkomielle kaikenlaisiin provokaattoreihin)! Aki on tämän hetken ainoa, joka on siinä edes joskus jollain tasolla onnistunut, ja se voisi olla sitä vielä enemmän, jos se siirtäisi edes osan tuosta kaikesta elokuviinsa ja lopettaisi sellaisen Disney-kaman viljelemisen heti alkuunsa (ainoa asia, johon Le Havressa olin pettynyt, oli sen loppu, joka tosiaan oli kuin suoraan jostain Disney-kuvastoista. Ymmärrän sen tyylin, jossa kaikessa ankeudessa on aina jotain toiveikasta, mutta pidin enemmän siitä tavasta, jolla sitä ajatusta toteutettiin Miehessä vailla menneisyyttä, koska silloin se ei ollut imelää, vaan jotenkin aidompaa). En ehkä allekirjoita noita näkemyksiä sen paremmin rikkaiden tappamisesta kuin Terrence Malickistakaan (Scorsese-osuus on kyllä osittain surullisen totta, miettikääpä nyt vaikka sitä skeidaa, jota se on enimmäkseen viime vuosina julkaissut. Poislukien Hugo, tietenkin), mutta se ei nyt ole se pääpointti tässä muutenkaan, enkä edes jaksa uskoa, että se on itsekään ihan oikeasti tuota mieltä kaikesta (puhun minä itsekin mitä sattuu humalassa; ero on vain siinä, etteivät minun puheeni kiinnosta ketään), etenkin kun Hesarin uutisointi toimii nykyään näköjään samaan malliin kuin pahemmissakin tabloideissa (sen alkuperäisen haastattelun sävy kun oli ihan toinen, vaikka sisältö on sama).