Ylitin itseni ja avasin suuni työpaikkalla jo tänään, vaikka olin asettanut ehdottomaksi takarajaksi tämän viikon viimeisen työpäiväni, eli huomisen.

Tilanne on nyt se, ettei minua välttämättä tarvita siellä, jos haluan lopettaa, ja jos haluan lopettaa niin se ymmärretään kyllä, koska tämä elämäntilanne, mutta jos voin jatkaa, niin aina parempi. Jos jatkan, niin tehtävänä olisi vielä yksi projekti, joka alkaisi ensi keskiviikkona ja kestäisi ainakin viikon tai puolitoista, ja sen jälkeen olisin lopullisesti vapaa. Mutta voin siis toki kieltäytyä siitä ja jättää ne työt muille.

Ei ole kovin epäselvää, mitä minun pitäisi tehdä. Se ei kuitenkaan ole ihan niin helppoa, koska en yksinkertaisesti pysty sanomaan, etten voi enää jatkaa. Tunnen itseni petturiksi ja itsekkääksi idiootiksi, jos sanon, että minun on valitettavasti ajateltava tulevaisuuttani ja jätettävä nämä hommat tähän. Pelkään saattavani ne ihmiset siellä pulaan, enkä halua mitään sellaista. En halua aiheuttaa mitään hankaluuksia, mutta toisaalta minulla ei ole kovin montaa muuta vaihtoehtoa, kun aika vaan kuluu ja kuluu, ja kaikki muut hakijat ovat lukeneet joka hetki vain vielä vähän enemmän kuin minä. Jään ihan tajuttomasti jälkeen ja olen jo valmiiksi ihan hukassa ja paniikissa, eikä auta, että pääsisin lukemaan kunnolla täysipäiväisesti huonolla tuurilla vasta joskus tämän kuun lopussa, koska sitten aikaa olisi jo ihan liian vähän: Sitten kävisi taas niin kuin vuosi sitten.

Mutta minä en siis pysty sanomaan sitä. Kerroin siellä tänään "ajattelevani asiaa" huomiseen, kun minulta kysyttiin, mitä haluan tehdä, mutta huominen on täällä ihan pian, enkä yksinkertaisesti keksi, miten voisin sanani asetella. Tai että voinko yleensä, vai onko minun jatkettava vain siksi, etten osaa kieltäytyä. Ja sitten kun alan oikeasti ajatella asiaa, mieleen tulee raha ja tuhat muuta irrelevanttia pikkujuttua, jotka tuntuvat yhtäkkiä jotenkin ihan hirveä tärkeiltä ("miten minä selviän, jos en yhtäkkiä saakaan säännöllistä palkkaa?" Vaikka minulla on kyllä ensi viikolla haastattelu yhteen paikkaan, jossa voisin tehdä osa-aikaisesti työtä korkeintaan pari tuntia viikossa, eli niin että lukeminen ei yhtään häiriintyisi, vaan se olisi vain positiivista vaihtelua siihen yksin kirjastolla istumiseen, ja saisin sitä palkkaakin, ikään kuin tässä nyt olisi jotenkin hirveästi väliä sillä, saanko joka kuukausi rahaa vai en), ja sitten menen taas ihan sekaisin. Tämä on niin kuin se Aku Ankan rahat vai kolmipyörä -juttu, paitsi että nyt täytyy valita, että rahat vai opiskelupaikka. Eikä pitäisi olla mitenkään epäselvää, että kumpi minun niistä kuuluu ottaa.

Minä siis tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. En vain tiedä, että miten. En halua mitään pahaa, ja pelkään aiheuttavani jotain sellaista, jos vain paukautan, etten pysty tähän enää.

Miksi minun pitää aina ajatella näin? Olen ollut miljoona kertaa elämässäni itsekäs, mutta joka kerta, kun eteen tulee tällainen ja näin päivänselvä tilanne, lakaisen sen terveen itsekkyyden maton alle ja alan ajatella sitä, mitä aiheutan kaikille muille sillä, että toimin niin kuin toimin. Ihan sama, vaikka minun olisikin kaiken terveen järjen mukaan myös ihan oikeasti toimittava niin. Olen kuitenkin ihan hirvittävän taitava vaimentamaan järjen äänen päästäni, ja sitten olenkin taas siinä tilanteessa, jossa valitsen sen kolmipyörän rahojen sijaan, ja olen myöhemmin siitä päätöksestä niin mielettömän pettynyt ja vihainen itselleni, että mieleen tulee kaikenlaista typerää, millä voisin hölmöyteni jotenkin itselleni kostaa. Ja kaikki se vain siksi, etten osaa sanoa ei tai tehdä juuri koskaan mitään oikein.

Mitä helvettiä minun pitää taas tehdä?