On kai täysin mahdotonta, että voisin lakata kyseenalaistamasta koko elämää ja jotenkin vain alkaa elää sitä.
Elää vain elämisen takia, eikä siksi, että sillä elämisellä olisi joku elämistä syvempi tarkoitus, joka jotenkin vain tekisi siitä kaikesta jonkin arvoista. Nyt mikään ei ole minkään arvoista, eikä mikään tule koskaan olemaan minkään arvoista, koska oikeastaan minä kai elän vain, koska niin kuuluu tehdä. Itsemurha on typerää, raukkamaista, inhottavaa, loukkaavaa, moraalitonta ja kaikin puolin väärää, vaikka oikeasti se ei merkitse mitään. Ei sillä, että minä jotenkin oikein niin kuin haluamalla haluaisin vain kuolla, mutta jos kuolisin, se olisi ihan sama. Oikeastaan voisin kai ihan hyvin kuolla, koska en tiedä, mitä tällä elämällä teen. Tai miksi yleensä kenenkään on jotenkin pakko elää vain siksi, että kun nyt kerran on sattunut syntymään, niin pakkohan tätä on jatkaa niin paljon kuin aikaa vain on.
Käyn töissä, jotta saisin aikani jotenkin kulumaan ja voisin ostaa asioita, joita en oikeasti edes tarvitse. Stressaan jotain yliopistohakuja ja pääsykokeita, jotka ovat vain välinearvoja, jotka auttavat minua pitämään yllä tätä elämää, jota elän vain siksi, että minun täytyy. Minun on pakko päästä kouluun, jotta voin saada säännöllisen työn, jota tehdessä aikani kuluu ja voin ostaa asioita, jotka pitävät minun hengissä. Sitten joskus valmistun johonkin ammattiin, ja alan suorittaa sitä ammattia siksi, että kaikkien on pakko tehdä jotain elääkseen. On pakko käydä töissä, jotta voi ostaa kaupasta ruokaa ja maksaa matkat työpaikalle, ja sitten voidaan kaikki yhdessä murehtia, miten hallitus nostaa taas arvonlisäveroja ja kaikki on sietämättömän kallista, eikä mistään jää ikinä mitään muuta käteen. Elämä on työtä, jota tehdään, jotta voitaisiin ylläpitää sitä elämää ja tehdä lisää työtä. Kaikki muu on merkityksetöntä.
Menen aamulla töihin ja tulen myöhään iltapäivällä kotiin, jotta saisin rahaa, joka mahdollistaa elämisen. Iltaisin pakenen todellisuutta katsomalla liikaa elokuvia ja makaamalla silmät suljettuina ja kuulokkeet liian kovalla korvilla sängylläni. Eloni kohokohta on aina se, kun joku pyytää minut johonkin, missä pääsen tuntemaan itseni idiootiksi ja pakenemaan itseäni ja ajatuksiani kaatamalla kurkustani alas ihan mitä tahansa litkua, jossa on tarpeeksi alkoholia. Tämä on tällaista nyt, ja tämä tulee aina olemaan tällaista. Järjetöntä. Välillä kuvittelen ihan oikeasti, että voisin joskus tehdä jotain mielekästä, mutta kaikki mielekäs on turhaa ja tuottamatonta, eikä niillä asioilla elä. Ja eläminen on tärkeintä. Eläminen vain elämisen vuoksi.
Työni eivät vielä loppuneetkaan. Olin koko ajan siinä uskossa, että sen kaiken piti olla ohi jo viikko sitten ja voisin käyttää joitakin päiviä vain niihin ennakkotehtäviin, mutta niin ei käynytkään. Kuvittelin olevani ihan toivoton tapaus, mutta ilmeisesti olen silti tehnyt joskus jotain oikein, kun pomo kysyi minulta, haluanko lopettaa silloin, kun oli tarkoitus, vai jatkaa sellaisen työn parissa, joka ei oikeastaan edes kuulu minun työnkuvaani, "eikä sitä ole koskaan aiemmin tehnyt kukaan sellainen työntekijä kuin sä", ja jossa jokainen hetki sisältää mahdollisuuden tehdä jotain todella pahasti väärin. Nyt se tehtävä on tehty (työni jatkuu kuitenkin edelleen. En tosin tiedä, missä vaiheessa tämä taas menee siihen, että minulla on vähän liian monta rautaa tulessa, kun samaan aikaan pitäisi selvitä kokopäivätyöstä, ensi keskiviikona alkavasta valmennuskurssista ja niistä ennakkotehtävistä), minulla on huomenna ylimääräinen vapaapäivä ja kaikkea, mutta luulen, etten varsinaisesti pysty unohtamaan töitä tänä viikonloppuna, koska mietin koko ajan sitä, että olen tehnyt jonkun virheen, koska tässä asiassa virheitä ei vaan voi kuitata olankohautuksella. Eivätkä ne virheet tosiaan tule selviämään kuin vasta sitten, kun ne tiedostot tietokoneen uumenissa ovat muuttuneet oikeaksi kirjaksi, ja on jo liian myöhäistä korjata mitään. Ja sitten jos mistään löytyy yksikin virhe, se on minun syytäni, ja olen jälleen kerran pilannut kaiken. (Tottakai minulle sanottiin, ettei minun ole mikään pakko ottaa sitä uutta tehtävää vastaan, ja että kaikki ymmärtävät ihan hyvin, jos haluan siitä kieltäytyä. Mutta kuvitteliko joku muka ihan tosissaan, että minä osaisin sanoa "ei" yhtään mihinkään?)
On siis vieläkin työ. Ja on ennakkotehtävät (hyvällä mallilla tosin, mutta ovat silti, ja ne vaativat vielä paljon hiomista) ja keskiviikkona alkava valmennuskurssi, joka jännittää minua jostain täysin käsittämättömästä syystä ihan järkyttäviä määriä. Pelkään, että kaikki siellä ovat jotenkin parempia kuin minä, ja ihmiset katsovat minua ilkeästi, eikä kukaan halua sanoa minulle sanaakaan (koska niin vain yleensä aina käy). Enkä ehkä opikaan mitään. Eilen julkaistiin tiedot niistä pääsykoekirjoista ja niiden hinnan (230 euroa kolmesta pahvikantisesta parinsadan sivun läpyskästä, järjetöntä) lisäksi minua ahdistaa niiden aiheet, koska jos yksi kirja kolmesta kuulostaa oikeasti mielenkiintoiselta, ja niistä kahdesta muusta vain toinen ihan luettavalta, niin ei kovin hyvää ennusta. Ja minun on ihan pakko päästä johonkin kouluun, ja mieluiten siis tähän tai Taikiin.
Viime päivät olen siis lähinnä vellonut ahdistuksessa nimeltä elämä, stressannut työtä, istunut Coronassa (jossa minun pitäisi selvästi käydä useammin. Olen aina miettinyt, missä kaikki mielenkiintoisen oloiset ihmiset viettävät aikaansa, ja vastaus on ihan selvästi, että siellä) luonnostelemassa ennakkotehtäviä ja viettänyt elokuvateatterissa niin monta tuntia, etten oikeastaan tiedä, onko se enemmän naurettavaa vai säälittävää. Viikonloppuna aion tehdä jotain ihan muuta, tai ainakin unohtaa sen kirotun työn. En vain tiedä, että miten.
5 kommenttia:
Olet pelottavan samanlainen kuin minä.
Tiedätkö, moni haluaisi olla yhtä älykäs ja ajattelevainen kuin sinä eivätkä muut todellakaan ole parempia kuin sinä. Käsityksesi itsestäsi on täysin kuvitteellinen etkä voi sanoa sen perustuvan "empiiriseen tietoon". Osaat kirjoittaa aivan mahtavasti, mistä minä ja varmasti monet muut ovat erittäin kateellisia. Töissäkin olet saanut uuden tehtävän, jonka olet varmasti ansainnut - eiväthän he muuten olisi kysyneet sinua hommaan.
Ensimmäinen anonyymi: Siistiä kuulla, että jossain muka on ihmisiä, jotka ovat edes jotenkin samanlaisia. Vaikka ei tässä tietenkään juhlimista ole, että sattuu olemaan juuri tällainen, mutta että voi ainakin kokea olevansa vähän vähemmän yksin tai jotain... Vaikka onhan se toki myös vähän pelottavaa.
Toinen anonyymi: Minusta taas tuntuu, että arvostaisin vähän enemmän elämää, jossa minun ei tarvitsisi olla jotenkin näin "ajattelevainen" (mitä nyt en koe muutenkaan olevani muuta kuin kaikissa sanan negatiivisissa merkityksissä), koska varmaan kaikki olisi aika paljon helpompaa niin. Tiedostan nimittäin sangen hyvin, että jokainen "ongelmani" on ihan täysin lähtöisin vain minun ajatuksistani, joten jos voisin näiden ajatusten sijasta ajatella esim. oikeaa kynsilakan väriä tai Salattujen elämien juonikuvioita, niin voisin varmaan aika paljon paremmin kuin mitä olen koskaan tähän asti voinut. Vaikka eipä sekään kai muuttaisi kaikkia kokemiani asioita ja sitä, millaiseksi minä ja kaikki tekemiseni ovat aina erilaisten tapahtumien kulussa osoittautuneet, joten oikeastaan käsitykseni itsestäni on nimenomaan empiiristä tietoa. Ei minun huonouteni kaikkiin muihin verrattuna muutu miksikään vaikka yrittäisinkin ajatella, että kuvittelen sen kaiken. Koska olenhan minä nähnyt, ja se jos jokin on sitä empiiristä tietoa.
Löysin blogisi kun hain tietoa oikeustieteellisestä vuosi sitten. Ajatuksesi ovat minulle jonkin verran tuttuja, mutta mielestäni vellot niissä liikaa. Päästyäsi johonkin hakemaasi opinahjoon, varsinainen työnteko opiskelun suhteen vasta alkaa. Ennuste opinnoissa pärjäämisessä ei ole hyvä jos kaikki energia menee itsestään selvyyksien miettimiseen. Lue vaikka tämä blogisi.
Minusta rakennat liikaa itseäsi muiden varaan ja siinä hommassa muut menevät sinusta ohi. Jos oikeasti haluat opiskelemaan - keskity nyt niihin tehtäviin ja lukemiseen ja jätä itsesi jatkuva ja merkityksetön analysointi. Ala elää elämää äläkä odota, että se aukeaisi sinulle elämättä. Tsemppiä!
T. Kanssaeläjä ja tuleva juristikollegasi
Kolmas anonyymi: Minusta tuntuu, että jos jotain olen elämässä oppinut, niin ainakin sen, ettei oikeasti ole olemasa mitään itsestään selviä asioita. Enhän minä tiedä edes, että mitä oikeastaan haluan (tai no tiedä ja tiedä, tietenkin minä tiedän, mutta tiedän myös oman rajallisuuteni ja jotkut elämän realiteetit, jotka on kai näin suuria valintoja tehdessä syytä edes yrittää pitää mielessä, vaikka se nyt onkin osoittautunut jokseenkin vaikeaksi tehtäväksi minulle) ja ymmärrän mitään elämästä tai edes itsestäni ihan liian vähän heittäytyäkseni vain tämän vietäväksi. Ymmärrän tietenkin, että sitten jos nyt koskaan pääsen mihinkään opiskelemaan, täytyy vähentää niiden "itsestäänselvyyksien" vatvomista ja toki se työntekokin oikeasti alkaa vasta silloin, mutta tässä vaiheessa, kun mikään ei oikeastaan ole kovin varmaa, minusta tuntuu tärkeältä analysoida tilanne jotenkin läpikotaisin, jotten tuosta noin vain syöksyisi tekemään kaikenlaista, mihin mulla ei välttämättä ole edes halua/edellytyksiä, vaikka olenkin lahjakkaasti niin yrittänyt itselleni uskotella.
Se on varmasti ihan totta, että rakennankin itseäni liiaksi muiden varaan ja tiedostan itsekin, että voisi olla helpompaa, jos lakkaisi koko ajan tekemästä niin, mutta kun en vaan osaa. Kaikki, mitä haluaisin on, että voisin kerran elämässäni tuntea olevani jotenkin "samalla tasolla" kuin kaikki muut, ja että edes jostain löytyisi ihminen, joka hyväksyisi minut juuri tällaisena, eikä aina odottaisi, että olen kaikkea muuta kuin mitä olen, kuten kaikki elämäni ihmiset ovat aina tähän saakka tehneet (kaikki paitsi äiti ja isä). Ja sitten vain jotenkin huomaamattani oikeastaan kaikki minussa rakentuu nimenomaan niihin muihin ihmisiin, kun vellon kai ajatusteni lisäksi ihan liikaa myös siinä tunteessa, etten ole mitään kenellekään, ja sitten kaikki muiden ihmisten teot tuntuvat vain tukevan sitä tunnetta, ja kai mä sitten vaan joudun johonkin kierteeseen, jossa vaan jotenkin lasken kaiken muiden varaan. Mutta tämä, kuten ne ajatukset ja turha ylianalysointi, ovat vaan jotain sellaista, mistä en osaa hankkiutua eroon. Ei se osaamattomuus tietenkään ole mikään selitys (tai jos on, niin ainakin surkea sellainen), mutta kai se on vaan jotain hengen velttoutta, etten kykene ryhdistäytymään ja opettelemaan, vaan toimin aina ja ikuisesti väärin, vaikka sitten vasten tahtoani.
Ja analysointia yritän toki nyt vähentää (en lupaa, että onnistun siinä, mutta ehkä voin vain sysätä ne ajatukset sivuun), ja hyvin siinä olen nyt hetken jo onnistunutkin, kun olen pystynyt keskittymään niihin ennakkotehtäviin ehkä jopa turhankin kovalla intensiteetillä. Ja koska tosiaan haluan opiskelemaan, niin ehkä onnistun myös pitämään tätä tilaa yllä niin, että saan luettuakin jotain...
Lähetä kommentti