Valmennuskurssi alkoi keskiviikkona ja vaikka valintakoekirjat eivät ole edes ilmestyneet vielä,
ensimmäiset stressi-/vitutusitkuni itkin jo viime yönä, eli noin puolitoista kuukautta ennakoitua aiemmin. Se on jo melko hyvin jopa minulta.

Ensimmäisellä valmennuskurssikerralla opin muun muassa sen, että tein viime vuonna kaiken ihan päin helvettiä, eli käytännössä vain tuhlasin aikaani, ja ettei ole niinkään utopistinen ajatus, etten tälläkään kertaa pääse sisään. Siellä oli joku, joka sanoi hakevansa nyt neljättä kertaa, ja yhtäkkiä tulin niin epätoivoiseksi, etten edes muista, milloin viimeksi on tuntunut siltä. Kuinkakohan monta vuotta elämästäni minun täytyy hukata ennen kuin ymmärrän luovuttaa? Ja mitä minä sitten teen?

Lisäksi tässä on taas vähän sellaiset fiilikset, että kaikki alkaa jotenkin vaan kaatua niskaan juuri nyt, kun aika alkaa loppua.

Ensinnäkään en taida päästä eroon töistäni koskaan. Kaikki siihen kirjaan liittyvä on nyt lähtenyt painoon, mutta eilen pomo vaan totesi minulle, että "kyllä meillä täällä vielä hommaa riittää", ja nyt pelkään, että tässä on joku odotus, että käyn siellä vielä esim. ensi kuun loppuun, mikä nyt ei vaan kertakaikkiaan käy. Tämä alkaa näyttää siltä, että käyn työpäivien aikana valmennuskurssilla, menen sieltä töihin ja olen töissä aina niin paljon yliaikaa kuin vain mahdollista korvatakseni sen, että olen ollut aamupäivällä poissa. Mikä tarkoittaa sitä, että iltapäivä alkaa taittua illaksi, kun minä vasta vapaudun töistä, ja tiistaista alkaen minun pitäisi ihan oikeasti siinä sivussa myös lukea. Siis muulloinkin kuin keskellä yötä, mikä lienee tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto. En tajua, miten tämä nyt meni tällaiseksi. Koko tämän vähän yli puoli vuotta kestäneen työsuhteeni ajan olen käyttänyt kaikesta töissäoloajastani aika suuren osan istuskeluun ilman mitään oikeaa tehtävää, ja olen pitänyt ihan tolkuttomasti ylimääräisiä vapaapäiviä, ja nyt kun koko homman pitäisi olla minun osaltani päättymässäni, tahti yltyykin ihan hirveäksi, ja minun kuuluisikin nyt viettää niin paljon aikaa töissä kuin vain pystyn.

Muutenkin koko homma alkaa mennä vähän turhan erikoiseksi, ja alan olla liian kyllästynyt ja liian huolestunut jaksaakseni mitään tällaista pelleilyä nyt. Etenkin kun ei minun edes ollut tarkoitus sitoutua tähän näin pitkäksi ajaksi, eikä se mene niin, että voin ihan tuosta noin vain istua toimistolla laittamassa kirjeitä kuoriin, kun pitäisi tehdä jotain sen eteen, ettei ensi vuottakin tarvitsisi valuttaa hukkaan. (Huomenna olisi myös sen varsinaisen valmennuskurssitunnin jälkeen ollut mahdollisuus jotenkin tutustua niihin ihmisiin siellä, mutta minä menen tietenkin töihin, vaikka se huominen on uskoakseni ainoa oikea tilaisuuteni luoda minkäänlaista kontaktia keneenkään. Mutta ei kai se auta, kun töissä tarvitaan minua.)

Myös ennakkotehtävien viimeinen palautuspäivä lähestyy uhkaavasti, ja ilmeisesti ihan vaan sen kunniaksi alta vuoden vanha tietokoneeni osoitti eilen pelottavia temppuilun merkkejä, ja minullahan siis olisi tunti ja kaksikymmentäkahdeksan minuuttia videota leikeltävänä niin, että lopputulos on korkeintaan neljä minuuttia pitkä (joo, yksi halvatun pässi saa kanssa olla, jos tehtävänantona on tehdä "lyhyt videoelokuva", ja kuitenkin ihan tahallaan kuvaa riittävästi materiaalia yhteen kokoillan elokuvaan, ja sitten vielä jättää sen leikkaamisen niin viime tinkaan kuin vain mahdollista), puhumattakaan siitä, että siihen leikattuunkin tekeleeseen pitäisi aika pikaiseen kehittää jostain oikeasti toimiva ääniraita. Ja nyt minun tietokoneeni, kymmenen kuukautta vanha Macbook Pro, päättää alkaa sekoilla jotain omiaan (tänään olen kyllä jo hyvän aikaa käyttänyt tätä, eikä mikään ole vielä toiminut väärin, joten nyt sormet ristiin sen suhteen, että se eilinen oli vaan joku tilapäinen häiriö), kun siihen ei todellakaan olisi aikaa. Tietenkin tässä on siis kaikki takuut ja muut vielä voimassa, eli huoltokeikka ei ole mikään ongelma muuten kuin siten, etten minä todellakaan saa tätä editointia valmiiksi, jos ainoa käytössäni oleva väline poistuu ulottumattomiini pariksikin päiväksi (tai okei, siinä tapauksessa kaikki se materiaali olisi ilmeisesti siirrettävä puhelimeen, jolla sen editointi onnistuisi myös, mutta kuka vittu muka saa tehtyä jotain sellaista kunnolla kännykällä). Tällä universumilla on kai vaan jotain todella pahasti vastaan minun elokuvantekohaaveitani.

Jos minulla olisi tapana rukoilla, rukoilisin varmaan nyt, että kaikki menisi lopulta kuitenkin ihan hyvin.