Välillä pelkään, että masennus tulee taas takaisin. Tavallaanhan sellainen tietynlainen raskamielisyys on kai vain osa minun luonnettani ja tekee minusta sen ihmisen, joka minä olen, mutta pelkään, että kaikki menee taas äärimmäisyyksiin, enkä ole vain melankolinen luonne, vaan sairaalla tavalla kaikkea sitä ihan niin kuin silloin joskus ennen.

Nykyään on ihan liian usein sellaisia päiviä, etten edes pysty katsomaan itseäni peilistä. Olen töissä, mutta kuitenkin olen ihan jossakin muualla, ja pelkään, että saan työtodistukseeni jotain huomautuksia ajoittaisesta poissaolevuudestani. En saa nukuttua öisin ja aamuyöllä herään paiskomaan tavaroitani, herkkyyteni nousee entistäkin sietämättömämpiin määriin ja koko elämä tuntuu jotenkin täysin tyhjänpäiväiseltä.

Enkä minä halua sitä. Jotkut ihmiset ovat nykyään ihan tosissaan sitä mieltä, että masennus on jotenkin tietoinen valinta, mutta minä en kyllä muista tehneeni sellaista valintaa koskaan, vaikka lopulta olinkin kaulaani myöten siinä paskassa. Elämästä tuli vain lääkereseptejä, lukittuja ovia ja onnetonta hengissäpysyttelyä. Enkä minä koskaan halunnut siitä mitään. En ikinä toivonut, että alkaisin leikkiä hengelläni sillä tavoin ja päätyisin johonkin erityisvalvontaan, jossa joku tonkisi minun ajatukseni, vaatekaappini ja ihan kaiken muun siitä väliltä. Minä vain jotenkin lakkasin olemasta minä ja vaivuin johonkin tilaan, jossa minulla ei ollut minkäänlaista otetta tähän todellisuuteni tai edes itseeni. Ajelehdin päivästä toiseen ja toivoin, että se kaikki vaan päättyisi mahdollisimman pian. Enkä minä voinut millekään sille mitään. Niin vain tapahtui, ja olin ihan liian väsynyt taistelemaan vastaan.

Ne asiat ovat se entinen elämä, jolle haluaisin sanoa hyvästit, mutta pelkään, etten pysty siihen. Pelkään, että kaikki mennyt vain vainoaa minua elämäni loppuun saakka, enkä ikinä pääse eroon siitä ikävästä tunteesta, jonka ne asiat minussa aiheuttavat. Olen muka käsitellyt sen kaiken, mutta silti ne jutut muodostavat minun päässäni sellaisen järkyttävän sotkun, josta ei vaan jotenkin tule loppua, enkä voi muuta kuin yrittää selvittää kaikkea sitä. Ja kun teen niin, hukun siihen sotkuun vain pahemmin.

Minusta tuntuu, ettei elämästä vain tule mitään. Jossakin syvällä sisimmässäni tiedän, että en tule pääsemään mihinkään kouluun tänäkään vuonna, ja tällä hetkellä olen ihan varma, että koulu on ainoa asia, joka voisi pelastaa minut tältä. Olen toki aina ennenkin ajatellut, että kaikki menee paremmin "sitten kun", eikä mikään oikeastaan ole koskaan mennyt, mutta silti olen vain yrittänyt uskoa siihen, että minustakin tulee oikeasti jotenkin kokonainen ihminen sitten, kun pääsen johonkin kouluun ja saan jonkun tarkoituksen elämälleni. Mutta nyt olen niin varma, ettei niin tapahdu tälläkään kertaa. En vain ole riittävän hyvä. Ja mitä sitten? Vajoan taas syvemmälle kuin aikoihin. (Ehkä minun pitäisi vaan vaikka lähteä johonkin Afrikan sarveen etsimään kadonnutta suhteellisuudentajuani.) Sellaista minun elämäni on. Pelkkiä pettymyksiä pettymyksen perään, eikä koskaan mitään hyvää. Olen jotenkin täysin kokonaisvaltaisesti viallinen ihminen, ja siksi kai oikein erityisen altis sille, ettei mikään koskaan mene yhdenkään suunnitelman mukaan.

Olen kyllästynyt odottamaan. Olen kyllästynyt katselemaan, kun kaikki muut saavuttavat asioita, eikä minun elämäni koskaan ala. Kaikki taantuu vain takaisin surkeaan lähtöpisteeseen. Enkä minä ole enää 15-vuotias. Kukaan ei voi vain lukita minua sairaalaan ja pelastaa minua väkisin itseltäni. Pelkään, että masennun taas, eikä minulla ole ketään, joka pystyisi auttamaan minua mitenkään.