Kokonainen viikko yhtäjaksoista krapulaa. Paitsi ettei se ole krapula, koska en ole juonut pisaraakaan sen joulukuusen farssin jälkeen (oikeasti, olen vastannut kieltävästi kahteen bilekutsuun vain siksi, etten kestä itseäni kännissä, enkä kestä niitä tilanteita ilman känniä). Mutta olo on ihan yhtä lailla sietämättömän hutera, ja lääkärikirja on jo diagnosoinut minulle vatsahaavan ja tulehtuneen mahalaukun. Kostoksi kaikesta pahuudestani minut on kai laitettu kokemaan jotain oikein liioitellun tuskallista ja hidasta kuolemaa, sillä mitään muitakaan selityksiä en tälle enää keksi. Eihän kukaan muukaan sairasta vatsatautia toista viikkoa, kuvittele parantuneensa, mene töihin ja sitten oksentele hallitsemattomasti julkisissa kulkuvälineissä? Tai herää keskellä yötä siihen, ettei pysty nukkumaan, kun voi fyysisesti niin hirvittävän huonosti, ettei sitä vain voi kestää. (Toisaalta tämä on myös tehokkain laihdutuskuuri, jolla olen koskaan ollut, vaikka en tosin tiedä, kuinka tervettä se on, ettei mikään, mitä olen syönyt viime sunnuntain jälkeen, ole pysynyt minun sisälläni muutamaa tuntia kauempaa.)

Mutta ehkä se tästä. Ehkä kaikki alkaa joskus selvitä. Tai ehkä mikään ei ehdi selvitä, jos vaikka oikeasti teen kuolemaa tässä, eikä minun tarvitse ikinä oppia menemään eteenpäin ja unohtamaan. Eikä tarvitse löytää mitään omaa paikkaansa, kun ei sellaista kerran ole. Paitsi ehkä haudassa. (En haluaisi kuulosta 15-vuotiaalta teiniangstilta, mutta tämä on täysin tahantonta, enkä tarkoita sitä niin.)

Mutta niin, olen siis sairas. Sen kunniaksi olen jättänyt menemättä töihin niin monena päivänä kuin vain olen kehdannut (en kehtaisi olla kovin montaa päivää poissa, vaikka olisinkin oikeasti sairaslomalla – varsinkaan nyt, kun tämä alkaa olla kohta loppusuoralla ja kaiken pitäisi mennä painoon jo tässä kuussa, enkä voi viivästyttää mitään olemalla sairas), maannut sängyssä kykenemättä tekemään yhtään mitään ja kuunnellut vanhoja Suomi-iskelmiä ehkä enemmän kuin olisi tarpeenkaan (Fredin Kolmatta linjaa takaisin on absoluuttisesti paras Helsinki-kappale ikinä, ja olen ikuisesti katkera siitä, etten voinut syntyä olemaan nuori 60-luvun Kallioon tai Pariisiin). Olen myös päättänyt hakea johonkin helvetin ammattikorkeaan, koska ennakkotehtävät julkaistaan sopivasti ensi keskiviikkona ja ehdin kyllä tehdä ne, ja Taikiin on vähän helpompi päästä, jos on vaikka opiskellut oikeita asioita amk:ssa ennen sitä. Tämä tauti siis varmaan jotenkin heikentää myös minun ajattelukykyäni.

Kevät alkaakin näyttää ihan valoisalta. On kahdet ennakkotehtävät ja kahdet valintakokeet (ja toivottavasti useammatkin niiden ennakkotehtävien jälkeen), valmennuskurssi ja mikä tärkeintä, Yle Teeman Mikko Niskanen -retrospektiivi, joka varmasti auttaa sitten, kun kaikki meneekin päin helvettiä (olen odottanut ikuisuuden, että joku näyttäisi jossakin Syksyllä kaikki on toisin, ja nyt viimeinkin niin tapahtuu, ja pelkästään se on jo ihan riittävän hyvä syy pysytellä hengissä). Tosin tällä hetkellä tuntuu lähinnä siltä, että taidan elellä lopun alkua ja tällä kertaa täysin tahtomattani. Kuinkakohan kauan ihminen pysyy hengissä oksentelemalla ulos kaiken ravintonsa?


(Eikä tässä tekstissä nyt tainnut olla mitään tolkkua taaskaan, mutta sellainen minä vain olen.)