Olen yrittänyt huonolla menestyksellä pysytellä poissa internetistä, koska näin vaaliaikana kaikki paikat ovat täynnä todella ärsyttävästi verenpainetta nostattavia juttuja (haluaisin joskus jotenkin osallistua politiikkaan, mutta se lienee todellisuudessa mahdotonta, koska minua ei edes tarvitse yrittää provosoida, kun provosoidun naurettavasti ihan vain jo pelkästään siitä, että joku on "väärällä tavalla" eri mieltä minun kanssani), ja hermojen säästämiseksi on ollut parempi uppoutua elokuviin ja kirjoihin, joissa ei ole ainakaan mitään poliittista (ei tosin lupaa kovin hyvää, että huomenna alkaa dokumenttielokuvafestivaali, ja minulla on sinne lippuja vaikka kuinka moneen eri näytökseen, mikä luultavasti tekee turhaksi kaikki yritykseni olla ärsyyntymättä kaikenlaisesta yleisestä hölmöydestä tässä maailmassa). En ole siis myöskään jaksanut avautua mistään hölmöstä tänne, vaikka syytä olisikin saattanut olla useammin kuin kerran.

Mutta niin. Alan myös olla – anteeksi ruma kielenkäyttö – ihan vitun kyllästynyt työhöni, koska jokainen päivä liukuu ohitse täysin toisensa kaltaisena, ja sen lisäksi, että teen tylsiä paperitöitä, joudun nykyään vastaamaan myös yhtenään soivaan puhelimeen, mikä ahdistaa minua jotenkin oikein ennennäkemättömän säälittävällä tavalla. En yhtään ymmärrä, mikä siinä on niin hirveää, mutta pelkästään sen luurin nostaminen ylös ja etenkin siihen puhuminen tuntuu täysin mahdottomalta, mikä lisää mukavasti sitä ikävää fiilistä, jota sitä työtä kohtaan muutenkin ajoittain tunnen (siis edelleen: kiva duuni se on, ensimmäiset kaksi kuukautta ainakin, mutta kun niitä asioita tekee tarpeeksi kauan, samojen juttujen toistaminen alkaa maistua aika ikävästi puulta, vaikka siitä yrittäisikin nauttia). Täytän kyllä tosin noin kolmen kuukauden päästä 20, joten voi olla, että saattaisi olla korkea aika opetella puhumaan puhelimessa, ja tässähän siihen on kai hyvä tilaisuus.

Myöskään eksistenssini ei edelleenkään tunnu yhtään sen hyödyllisemmältä kuin aiemminkaan, enkä vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että toimin ihan väärin ja yritän vain huijata itseäni kuvittelemalla, että haluan asioita, jotka eivät oikeasti kiinnosta minua vähääkään. Ja kyllä, tämä on edelleen se sama vanha oikis/valtsikka -dilemma. Haluan oikikseen, mutta minusta tuntuu joka sekunti vain vähän enemmän siltä, että vielä sitäkin enemmän haluan sinne valtiotieteelliseen, ja se on paikka, johon minä ihan oikeasti kuulun ja sovin. Siellä ei oikeasti ole mitään, mikä ei kiinnostaisi minua, mutta niitä oikiksen kirjanpidon ja yritysoikeuden luentoja odotan jo kauhusta (ja tylsyydestä) kankeana. Joten mitäs helvettiä tässä oikein pitäisi tehdä? Tietysti, jos sattuisin pääsemään sinne Taikiin (:DDDDD), se olisi ihan sama, mutta ihan jo realismin nimissä täytynee sanoa, että sen varaan tuskin kannattaa laskea, ja minun hakuni sinne on luultavasti enemmän vitsi kuin mikään kovinkaan vakava mahdollisuus päästä sisään. Siitä ei siis ole ratkaisemaan tätä pulmaa, enkä oikeasti tiedä, mitä teen. Haluan molempia vaihtoehtoja, mutta vain vähän eri tavoilla, enkä enää tiedä yhtään, kumpi tapa niistä on oikea, ja kumpi vain syöksee minut siihen loputtomaan onnettomuuden kierteeseen ja tekee koko elämästä yhdentekevää.

Aikakin alkaa uhkaavasti jo loppua, ja vaikka minä ihan oikeasti kuvittelin, että vietän tässä nyt kivasti välivuoden ja olen keväällä 2012 ihan täysin varma siitä, mitä haluan, kun olen saanut sitä monta kuukautta rauhassa miettiä, niin tässähän taitaa nyt kuitenkin käydä niin, että olen edelleen ihan yhtä hukassa kuin silloin vuosi sittenkin. Eli hukkaan meni monta kuukautta, ja jos olisin lähtenyt sinne Skotlantiin, olisin tässä ajassa ehtinyt oppia vaikka mitä siistejä ja tajuttoman mielenkiintoisia juttuja filosofiasta ja politiikan tutkimuksesta. Mutta ei, tässä minä olen ja ahdistun työpaikan puhelimeen vastaamisesta, enkä edelleenkään tiedä yhtään, mitä tai kuka olen, ja millaisia asioita oikeasti haluan tehdä. Ja se on minusta melko lohduton asia tajuttavaksi.