Tämä on nyt varmaan sellainen eksistentialistinen kriisi.

Sellainen, kun ei tajua, mitä järkeä on missään, jos elämä on jatkuvaa tyytymistä johonkin laimeaan kompromissiin. Aina kun ei ehkä voi saada mitä haluaa, mutta entä jos sitä ei saakaan koskaan?

En ole syyllinen syntymääni, joten miksi yleensä täytyy elää, jos ei voi koskaan saavuttaa yhtään unelmaansa? Sitä vain menee opiskelemaan niitä asioita, joita on järkevää opiskella, ja tekee juttuja, joita kaikkien vain kuuluu tehdä, koska niinhän tämän kuuluu mennä. Oikeastaan kaikki on päätetty minun puolestani jo valmiiksi, eikä minun omilla toiveillani ole siinä mitään sijaa. Joten elä tässä nyt sitten, kun kaikki, mitä teen, tuntuu jotenkin väärältä ja joltakin ihan toisen ihmisen elämältä.

Sartre puhuu jostain valinnanvapaudesta, mutta mitä hiton valinnanvapautta tässä oikeasti on? Kaikki kulkee sen mukaan, mitä tai millainen olen, ja lopulta jokainen mahdollisuuteni katoaa, kun selviää, millä kaikilla eri tavoilla olen vääränlainen ihminen. Ja mitä sitten jää? Ne asiat, jotka eivät oikeasti kiinnosta minua vähääkään, mutta kun muuta ei ole enää jäljellä, niihin on tartuttava, ja määriteltävä elämä kaiken sen mukaan. Herättävä joka helvetin aamu elämään asioita, joita ei oikeasti haluaisi, ja olemaan onneton kaiken sen vuoksi.

Eikä se ole mitään muuta kuin silkkaa järjettömyyttä alusta loppuun saakka. Sillä mitä virkaa muka on elämällä, jos ei siihen koskaan voi olla tyytyväinen, eikä ikinä kykene tuntemaan mitään sellaista asiaa kuin onni? Millä muulla oikeasti on merkitystä kuin sillä, pystyykö tähän kaikkeen olemaan tyytyväinen, vai löytääkö itsensä säännöllisin väliajoin sovittelemasta hirttoköyttä kaulaansa?

Olen nyt yrittänyt ryhdistäytyä ja omaksua jotain uutta asennetta ja periaatetta siitä, että loppujen lopuksi jokainen on oman onnensa seppä (oikeasti tuo fraasi saa minut lähinnä näkemään punaista, koska ei tämä todellakaan vain ole niin mustavalkoista. On ihan liian paljon asioita, joille ei voi itse mitään, ja jotka kuitenkin vaikuttavat siihen, mitä mistään voi ikinä tulla, eikä se siksi toimi, vaikka olisikin ihan hirvittävän lohdullista uskoa niin), mutta kun ei vaan onnistu. Elämä on typerää harhailua ja jatkuvia vääriä valintoja (jotka eivät lopulta ole valintoja ensinkään), eikä se ole tästä muuttumassa mihinkään, joten miksi yleensä pitäisi edes olla olemassa?