Vuosi vaihtui, ja ilmeisen tyhjistä lupauksistani huolimatta aloitin uuden taas, kuten minulla tapana on. Vuoden toisen päivä kunnianniaksi raahauduin aamulla itku kurkussa töihin ja käytin vartitunnin ruokatauostani siihen, että tuijotin vessan peilistä hampaitani (joista olen tänä syksynä onnistunut kehittämään pahimman luokan ulkonäkökompleksin. Jos ikinä pääsen mihinkään opiskelemaan, minun täytyy varmaan ottaa opintolaina ihan vain sen vuoksi, että voin mennä ja asentaa hampaisiini jotkut hemmetin posliinikuoret, jotta pääsen eroon tällaisestä pelleilystä), ja loput siihen, että murehdin epäonnistunutta elämääni, joka tuli taas mieleeni kun viikonloppuna löysin vahingossa vanhan musiikkiopiston opintokirjani, eli vedenpitävän todisteen siitä, että olen syntynyt luuseriksi. On ihan sama, mitä haluan, kun unelmani on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan (minä halusin joskus ihan tosissani olla viulisti. Halusin soittaa Shostakovichia jossain hienossa orkesterissa ja ehkä tehdä joskus jotain omaakin, ja kun pikkulapsena pääsin sisään siihen musiikkiopistoon, jossa oli parhaat opettajat ja entisiä oppilaita, jotka olivat saavuttaneet kaiken, kuvittelin että minullakin olisi mahdollisuuksia. Mutta voinette arvata, kuinka siinä lopulta kaikkien siihen hommaan käyttämieni vuosien jälkeenkin kävi. Ja olen siitä edelleen ihan äärettömän pahoillani, koska en oikeasti halunnut mitään muuta), ja sen ajatuksen vatvomisella aloitin vuoteni ihan juuri niin kuin minulle ominaista on.

Menneestä ei kai tarvitse sanoa mitään, vaikka ajattelinkin, että voisin jossakin itsereflektion hengessä käydä sitä läpi, mutta oikeastaan en kyllä jaksa kirjoittaa riviäkään ylisentimentaalista vuodatusta jostakin entisestä, kun ei siinä varsinaisesti ollut mitään erityisen hohdokasta. Oikeastaan kaiken oleellisen viime vuodesta kertoo se, että katsoin niin paljon elokuvia, että jos se määrä jaettaisiin vuoden jokaiselle päivälle, kaikki päivät saisivat enemmän kuin yhden nimikkeen (ja kyllä minä ihan oikeasti pidän listaa näkemistäni elokuvista, lukemistani kirjoista ja kuuntelemistani levyistä. Muun muassa), ja lukemani kirjat täyttäisivät ihan komeasti yhden pikkukirjaston. Toki myös saavutin jotain, mutta en mitään oikeasti merkittävää, koska olen edelleenkin yksin, vaikka koko vuoden halusin rakastaa enemmän kuin olen koskaan ennen halunnut. (Saanen tosin syyttä siitä vain itseäni, koska kukaan tuskin lankeaa minun eteeni elokuva-arkistossa tai tulee repimään minua irti kirjoistani, joten ehkäpä yritän vain ryhdistäytyä ja keksiä jotain muutakin tekemistä.)

Mutta mennyt on mennyttä ja oikeastaan haluaisin keskittyä vain tulevaisuuteen.

Kuten siihen, että haluan sinne Taideteolliseen. En samalla tavalla kuin halusin joskus soittaa viulua tai laulaa taidepopia säälittävässä bändissäni – haluan tätä nimittäin enemmän. Tai siis tietenkään se koulu itsessään ei ole tärkeä, vaan asiat, joita voisin siellä oppia (vaikka eihän Kaurismäkikään ole koskaan opiskellut siellä mitään, ja miettikää, mitä se on nyt). Vaikka minusta tuntuukin vähän hölmöltä haaveilla jostain elokuva-alasta ihan vakavissani (jotenkin se tuntuu asialta, jota "kaikki" jossain vaiheessa haluavat, ja siksi on vain typerää ja täysin naiivia edes toivoa mitään sellaista), mutta en vain voi sille mitään. Menetin kai järkeni kun Tarkoskin Peili oli valunut silmieni ohi ensimmäistä kertaa, ja kun vanha tuttuni kertoi minulle Bergmanista, olin täysin mennyttä. Viime vuosina olen vain halunnut nähdä kaiken, millä on ikinä ollut mitään merkitystä, ja kun olin nähnyt tarpeeksi monta sellaista elokuvaa, tajusin, etten halua vain katsella, vaan tehdä niitä asioita itse. Aloin leikkiä surkealla kamerallani ja täyttää muistikirjani sivuja kankeilla dialogiluonnoksilla, ja viime keväänä ajattelin ensimmäistä kertaa, että niitä asioita voisi tehdä oikeasti ihan kunnolla. Ja koska olen aina ajatellut, että olen sielultani kirjoittaja, ja olin täyttänyt tusinan verran mustia moleskineja niillä höttöisillä käsikirjoitushahmotelmilla, tein viime keväänä ennakkotehtävät Taikin käsikirjoispuolelle. En kuitenkaan koskaan lähettänyt niitä sinne kouluun, koska tietenkin itsekritiikki lamaannutti minut täysin ja kaikki, mitä olin saanut aikaan, tuntui vain kasalta karmeita latteuksia, joita en lopulta kehdannut enää lukea edes itse. Saati että olisin voinut lähettää ne johonkin sellaiseen paikkaan arvosteltavaksi.

Tänä vuonna aion kuitenkin yrittää ihan kunnolla. Olen muuttanut mieltäni sen linjan suhteen, koska uhrauttuani asialle vähän turhankin paljon ajatuksia, ymmärsin, ettei mikään sovi minulle paremmin kuin dokumentaarinen elokuva. Jotain sellaista minä haluan tehdä, joten on ihan pakko yrittää. On hyvin todennäköistä, että tämä on ihan yhtä tuhoontuomittu idea kuin unelmani ykkösviulistin paikasta sinfoniaorkesterissa, mutta en vain voi kieltää tätä itseltäni. En voi kuitata tätä toteamalla, että nyt on ajateltava järkevästi ja oltava realistinen, koska haluan sitä niin paljon, ettei kaikki maailman järki riitä muuttamaan minun mieltäni. Haluan yrittää, ja jos saan edes pääsykoekutsun, pystyn ehkä uskomaan itseeni vähän enemmän, vaikka tieni siinä kokeessa nousisikin pystyyn jo ensimmäsessä vaiheessa.

Toki haen sinne yliopistoonkin, ihan niin kuin suunnitelma kuului. Tänä vuonna nimittäin aion saada opiskelupaikan jostain.

Lisäksi tänä vuonna aion lopettaa pelkäämisen. Aion matkustaa yksin pois (mulla on maailman siistein itäeurooppalaisia kaupunkeja käsittävä interrail-suunnitelma lähes valmiina, ja olen luvannut itselleni, että sen toteuttamisen aika on heti kun pääsykokeet ovat ohi), muuttaa omaan kotiin ja tehdä asioita, joita olen aiemmin jättänyt tekemättä sen vuoksi, että olen pelännyt. Ja jos en pääse kouluun (minkä nyt tietenkään ei pitäisi olla mahdollista, mutta aina täytyy olla joku varasuunnitelma), aion lähteä syksyllä joko Aasiaan tai oikeastaan mieluummin sinne Skotlantiin. Tiedän, että oikeasti pystyn kyllä siihen kaikkeen, joten nyt lopetan kaikenlaisten naurettavien pelkojeni lietsomisen, koska eihän se, että asiat muuttuvat, oikeasti tarkoita sitä, että menettäisin kaiken, mitä minulla on tähän saakka ollut.

Toivon vain, että tämä vuosi olisi minulle hyvä. Olen mielestäni kestänyt jo ihan tarpeeksi pettymyksiä ja pahaa oloa, ja lopulta kuitenkin selvinnyt siitä kaikesta, joten toivon vain sydämeni pohjasta, että tämä elämä voisi näyttää toisen puolensa minullekin. Tänä vuonna haluaisin siis oppia olemaan onnellinen, koska oikeastaan se taito on ainoa asia, joka minulta puuttuu.