Joululoma, Tampere-Kaunas lentokoneella 9,99 euroa. En ehkä päässyt vielä näkemään neuvostoarkkitehtuuria keskellä Siperiaa tai jäätävän kylmässä Ulan Batorissa (älkää muuten lukeko sitä Rosa Liksomin uutta, jos yhtään huvittaa matkustaa junalla Venäjällä – sen jälkeen takuulla huvittaa vielä enemmän, ja ne raiteet vetävät minua puoleensa juuri nyt ihan niin kuin niissä olisi jokin jättimäinen magneetti. Olen kuitenkin sidottu toimistoon ja tummanvihreisiin mappeihin ainakin helmikuuhun saakka, joten vaikka haluaisinkin vain ottaa lopputilin, ostaa pullon vodkaa ja kiivetä Moskovan junaan, niin en pysty, enkä voisi olla siitä yhtään surullisempi), mutta kaupunki keskellä Liettuaa on sitä varmasti täynnä myös, joten ehkä pitäisi uskaltaa lähteä. (Tässä on vittu kuusi päivää aikaa, ja minä mietin, uskallanko lähteä. Olikohan se joku toinen ihminen, joka oli ihan tosissaan muuttamassa muutamaksi vuodeksi ulkomaille yliopistoon?)

Olen melkein alkanut toivoa, etten pääsisi vieläkään kouluun. Että voisin syyskuussa vaan ottaa käsimatkatavaroiden verran kamaa ja ostaa menolipun ihan minne tahansa, ja viettää muutaman kuukauden jossakin muualla. Venäjä, Mongolia, Kazakstan, Turkmenistan, Vietnam, Kiina, Laos, Uzbekistan, Georgia, Kirgisia, Romania, Ukraina... Kun vain pääsisin johonkin itään. En edes tiedä, mikä siinä on – ehkä kieroutunut estetiikan taju – mutta kun menen Tallinnan Lasnamäelle tai ajan kylmän sodan aikaisella bussilla Prahasta Cesky Krumloviin ja näen kaikki ne maisemat, jotka ovat vähän niin kuin Merihaka potenssiin tuhat, olen jotenkin vähän niin kuin... Kotona. Pidän goottilaisista katedraaleista, rakastan bauhausia ja art decoa, mutta jostain syystä sellainen oikein ankealla tavalla konstruktivistinen arkkitehtuuri (jollaista bauhaus ei minusta kuitenkaan ole) ja suoranainen brutalismi vetoavat minuun eniten. Klassismi on varmaan ihan kivaa, mutta roomalaisia nähtävyyksiä mieluummin kuluttaisin päiväni jossakin siperialaisessa pikkukaupungissa tai jonkun itäeurooppalaisen ivy-maan masentavimmalla alueella, josta Neuvostoliitto ei varsinaisesti vieläkään ole lopullisesti kadonnut, ja pelkästään kävelisin katuja edestakaisin ja aistisin sitä henkeä, joka sellaisissa paikoissa aina leijailee. Harmaita betoniseiniä, rappiota, kulahtaneita elementtitaloja, hylättyjä rakennuksia ja kaatumaisillaan olevia Lenin-muistomerkkejä minulle, kyllä kiitos!

Eikä minun kaipuuni ole vain rakennuksia. Se on jotain, minkä voi jo melkein tavoittaa ihan koti-Suomessakin, kun sulkee silmät ja kuuntelee vinyyliltä Vladimir Vysotskia, katsoo sitä samaa tarkovskia miljoonannetta kertaa tai lukee kirjaa, joka jotenkin tavoittaa sen hengen (niin kuin se Rosa Liksom). Tai sitten vain näkee Facebookissa, miten se samoista asioista kiinnostunut ja valokuvausta harrastava, mutta liian kaukainen tuttu lataa kuvia ties kuinka monennelta Murmanskin matkaltaan (minulla on oikeasti yksi sellainen tuttu. Se on vähän hassua, koska tapasin sen yhden harrastuksen merkeissä muutama vuosi sitten, ja oikeastaan me oltiin jollain lailla läheisiä, mutta en ikinä ajatellut, että meissä olisi mitenkään erityisen paljon samaa. Sitten se harrastus vain vähän niin kuin jäi, ja etäännyin siitä tyypistä, eikä minulla enää ole siitä juuri mitään muuta kuin ne asiat, joita se jakaa Facebookissa, ja jollakin täysin hämmästyttävällä tavalla se näyttää kaiken sen perusteella ihmiseltä, joka on ihan täsmälleen samalla aallonpituudella minun kanssani ja nauttii samanlaisista asioista kuin minä. Ja nyt kadun, etten huomannut sitä silloin, kun minulla oli siihen ihmiseen oikea yhteys.)

Näihin aikoihin minun piti lähteä. Lentää Pekingiin tai astua junaan Moskovassa, ja päätyä johonkin, missä historia on edelleen läsnä sellaisella ravisuttavalla tavalla, ja joka on täynnä mielenkiintoisia paikkoja ja harmaita rakennuksia. Mutta ei. Teen työtä, johon olen suoraan sanoen jo aika kyllästynyt (siis se on ihan hyvä työ, mutta niin yksinkertainen ja kaavamainen, että pari kuukautta sen parissa tekee kyllä tehtävänsä), enkä pääse täältä mihinkään. Haluaisin vain ostaa menolipun, pakata laukkuun videokameran, muistikirjan ja tarpeeksi paljon rahaa, ja sitten vaan lähteä. Kuvata ne Taikin ennakkotehtävät vaikka Kazakstanissa ja lukea valtio-oppia Mongoliaan vievässä junassa, ja unohtaa kaiken muun. Kerrankin tehdä vain asioita, joita oikeasti haluan.

Mutta koska se ei ole nyt mahdollista, voisin ihan hyvin lohdutukseksi viettää näin aluksi muutaman päivän siellä Kaunasissa.

Paitsi että helvetti, minähän lupasin mennä perjantaina töihin, jos sattuu tarvitsemaan. Mikä tarkoittaa sitä, etten matkusta yhtään Helsinkiä pidemmälle, vaan mieluiten istun kotona puhelimen vieressä passissa ja odotan pomon soittoa, jos minua vaikka satuttaisiin tarvitsemaan toimistolla perjantaina.

Juuri tällaista elämää en halua.