Ammattikorkeakoulun ennakkotehtävät. 

Turhaahan tämä ehkä on, mutta nautin siitä suunnattomasti. En tosin siitä, etten tiedä, kuinka ideoideni tekninen toteuttaminen toimii. Miten saan puristettua koko tämän maailman minuuttiin ja vielä kuvattua sen yhdellä kuvalla. Onneksi on vähän aikaa. Ajatella.

Ehkä tämä voisi nyt olla sellainen asia, jossa olen oikeasti hyvä? Ainahan sanotaan, että kaikki ovat hyviä jossain, enkä vielä tähän päivään saakka ole löytänyt sitä omaa juttuani, vaikka välillä olenkin luullut olevani oikeilla jäljillä. Ehkä se siis todella on tämä? Ehkä. Toivon niin. Tai jos ei se vielä ole, ehkä voin tehdä siitä sellaisen?

Onhan tämä ehkä vähän lapsellista. Jotenkin sillein hölmöllä tavalla naiivia. Mutta sellaisia kai unelmat useimmiten ovat.

Syytän tästä Kansallista audiovisuaalista arkistoa ja sitä yhtä kohtalokasta sunnuntai-iltapäivää, jona elämä tuntui vähän liian tärkeältä hukattavaksi kotona. Syytän Andrei Tarkovskia ja sitä hetkeä, kun noin kaksikymmentä minuuttia Peilistä oli kulunut, ja olin ihan täysin lumoutunut siitä kaikesta. Ei sillä, että olisin ymmärtänyt siitä mitään, enkä väitä, että ymmärtäisin vieläkään, mutta ei se mitään – minusta parhaat elokuvat ovat niitä, jotka jättävät jotenkin tilaa jokaisen subjektiiviselle tulkinnalle. Ja Peili on sellainen elokuva. Eikä se oikeastaan ole edes pelkkä elokuva: Se on runoutta ja filosofiaa ja ennen kaikkea taidetta. Peili opetti minulle, että elokuva voi olla kaikkea sitä, eikä pelkästään Aristoteleen draaman kaarta mukailevaa viihdettä. Elokuvakamera on "peili jolla on muisti", ja elokuva on se muisti, johon tallentuu aina jotakin merkittävää ajasta ja vallitsevasta todellisuudesta sinä aikana. Kirjallisuus on kaunista ja tärkeää, mutta olen silti sitä mieltä, että on olemassa asioita, joiden kuvaamiseen elokuva on ainoa toimiva väline, sillä mikään ei voi välittää tätä tai mitään muutakaan aikaa autenttisemmin kuin elokuva. Ja juuri sen vuoksi se on niin tärkeää.

Ja siksi minä haluan tehdä sitä. Sillä niin paljon kuin nautinkin muiden elokuvien katsomisesta ja niistä puhumisesta, se ei oikeastaan riitä. Haluan luoda oman tulkintani tästä maailmasta. Näyttää asioita, joiden merkityksellisyyttä muut eivät ehkä huomaa. Haluan elokuvan keinoin jäsennellä tätä todellisuutta ja samalla parhaassa tapauksessa vaikuttaa asioihin. Haluan tehdä elokuvia, joissa on Tarkovskin kauneus ja Bergmanin syvällisyys, mutta samaan aikaan jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole aiemmin voinut tehdä: jotain minusta.

Ehkä se on vähän liikaa pyydetty. On ihan tavallista, että välillä on aikoja, jolloin kuvittelen pystyväni mihin tahansa, ja ehkä tämäkin on jotain sellaista. Turhaa kuvitelmaa. Mutta silti minusta tuntuu tärkeältä yrittää. Tätä ja sitä Taideteollista, joskin voi ihan hyvin olla, että ensin mainittuun olen liian lahjaton ja viimeksi mainittuun sekä liian lahjaton että kokematon, mutta en kai voi hävitä muuta kuin vähän aikaa? Elämäni aikana olen jättänyt tekemättä niin paljon asioita vain siksi, että olen ajatellut, etten kuitenkaan ole kyllin hyvä, ja minusta tuntuu, etten voi tehdä tästäkin yhtä sellaista asiaa sen muutenkin loputtoman listan jatkeeksi.

Ja on ihan sama, vaikka olisin vain hölmö ja naiivi. Ehkä kukaan ei olisi saanut koskaan aikaan yhtään mitään, jos olisi kiellettyä olla välillä vähän typerä.

(Yritän siis vakuutella itselleni, että tämä on ihan ok. Että on sallitua haluta jotain tällaista, eikä vain ajatella, että tärkeintä on saada hyväpalkkainen ammatti ja säännöllinen päivätyö; että ainoa vaihtoehto on mennä johonkin oikikseen, vaikka ei edes olisi yhtään varma, haluaako sinne oikeasti, vai kuvitteleeko vain, että pisteet muiden silmissä jotenkin nousisi, jos opiskelisi jotain niin "tärkeää" ja "hienoa", ja kaikki lakkaisivat yhtäkkiä kuvittelemasta, etten ole yhtään mitään. Yritän vakuutella itselleni, että on ihan ok edes yrittää toteuttaa joitakin unelmiaan, sillä eihän mitään koskaan tapahdu, jos ei ikinä yritä mitään.)