Aamulla työmatkalla joku pysäyttää minut keskellä rautatieasemaa. Se vetoaa kodittomuuteensa ja pyytää rahaa. Kun katson sitä, haluaisin vain mennä ja nostaa tilini tyhjäksi ja antaa kaiken sille. Iltapäivällä kotimatkalla sama toistuu. Se on eri ihminen, eikä se tosiaan näytä kodittomalta, mutta taas minä tongin lompakkoani, joka on ihan yhtä tyhjä kuin edelliselläkin kerralla, eikä mitään ole tehtävissä. Pyytelen anteeksi ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi.

Minulla on jalassa sadanviidenkymmenen euron kengät ja taskussa kuudensadan puhelin, enkä silti voi tehdä mitään. Olen jo myöntänyt olevani naiivi, ja olen sitä siis tässäkin suhteessa. Jos päässäni kaikuisi minkäänlainen järjen ääni, se varmaan muistuttaisi järjestäytyneestä rikollisuudesta ja siitä, ettei alkoholistille kannata antaa rahaa viinaan, mutta ei niin ei. Sydämeni särkyy joka kerta, kun en voi jakaa rahojani romanikerjäläisille ja sille vanhalle naiselle, joka kerjää aina käsi ojossa asematunnelissa.

Ja minä sanon inhoavani ihmisiä. Silti narahdan näihin aina. Olen muka jotenkin käpertynyt itseeni, enkä koskaan mieti muuta kuin omia mitättömiä ongelmiani, mutta samaan aikaan en kestä sitä, etten pysty auttamaan ihan kaikkia ja tekemään tästä maailmasta jotenkin oikeudenmukaisempaa. On ihan sietämätöntä ymmärtää, että olen näin onneton, vaikka oikeastaan minulla on kaikkea. Välillä ajattelen ihan oikeasti, etten voi olla surullinen, "koska Afrikan lapset", vaikka tällä hetkellä pelkästään tuollaisten älyttömyyksien kirjoittaminen saa minussa aikaan vain pakottavaa tarvetta facepalmata.

Eilen vapaapäivän kunniaksi olin katsomassa Säilöttyjä unelmia (sitä esitetään ainakin suurimmissa kaupungeissa varmasti vielä joitakin näytöksiä – katsokaa se, sillä se on ihan mieletön, eikä maailma ehkä koskaan näytä enää samalta sen näkemisen jälkeen). Ja voi luoja, miten minä itkin. Olen aina ollut herkkä, mutta jotenkin en tunnista tätä puolta itsessäni. Tätä, joka itkee elokuville ja tulee hirveän surulliseksi vain siitä, että jokin kirja loppuu väärällä tavalla, tai kadulla vastaan tuleva ihminen näyttää onnettomalta. Mutta minä siis itkin. Itkin, kun porsaita vietiin teurastamolle, ja itkin kun puolalainen mies kertoi, että on ihan ok, kun mies pettää, mutta naisen kohdalla sellainen ei tule kysymykseenkään. Murennuin tuhanneksi kappaleeksi elokuvateatterin penkille, ja olin taas varmempi kuin aikoihin siitä, mitä ihan oikeasti haluan.

Yläasteella olin ehkä vähän entistäkin raivostuttavampi ihminen siksi, että minun oli jotenkin ihan pakko saada jaettua maailmantuskaani ihan kaikille. Pidin tekopyhiä monologeja asioista, jotka olivat minun mielestäni tärkeitä, ja aiheutin niin monta riitaa vain siksi, etteivät muut ihan tuntuneet arvostavan minun näkemyksiäni lihansyönnistä tai sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Olen ehkä oppinut jotakin tärkeitä asioista esimerkiksi keskustelutaidoista sen jälkeen, mutta pohjimmiltani olen kuitenkin ihan sama ihminen. Se, jolla on jokin täysin hallitsematon tarve kertoa, että oikeastaan aika monet asiat voisivat olla aika paljon paremminkin, ja on tärkeää edes jollain keinolla vaikuttaa niihin asiohin. Olen todella kiinnostunut politiikasta ja olen yrittänyt itsekin sotkeutua siihen jotenkin, mutta oikeastaan se on alkanut tuntua jotenkin toissijaiselta. Olen turhautunut politiikkaan ja vakuuttunut täysin siitä, ettei sen keinoin oikeasti voi muuttaa mitään niin kauan, kun se koko järjestelmä toimii samalla tavalla kuin ennenkin.

En siis voi jakaa rahojani kaikille Helsingin romanikerjäläisille, enkä voi pitää kymmenen minuutin monologeja kaikille, jotka jaksavat yhtään kuunnella, tai olla uskottava poliitikko, mutta ehkä voin näyttää, miten asiat oikeasti ovat. Kun näin sen Säilöttyjä unelmia eilen, ymmärsin, että minun on ihan pakko saada tehdä joskus jotain samanlaista. Näyttää, miltä maailma näyttää jostakin ihan toisesta näkökulmasta, ja saada kaikki minun jälkeeni tulevat yliherkät ja huolestuneet teinitytöt itkemään elokuvateattereissa. En sano, että haluaisin tehdä mitenkään erityisesti poliittista elokuvaa, enkä halua millään lailla alleviivata omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni, vaan näyttää asioita. Pohjimmiltani haluan siis vain tehdä elokuvaa, mutta samalla myös käyttää sitä välineenä siihen, että edes yksi ihminen voisi sen jälkeen nähdä jonkin asian vähän eri tavalla kuin ennen.

Pitäisi vain päästä ensin sinne asti. Minulla on jotenkin niin säälittävän suuret suunnitelmat, kun ottaa huomioon sen, etten varsinaisesti ole tehnyt vielä koskaan mitään kunnollista. Ettei minulla oikeastaan ole muuta kokemusta kuin surkeat kotivideokyhäelmäni, joissa olen vähän niin kuin joku hiton kolmen pennin Godard (note to self: liian paljon uutta aaltoa nyt vain yksinkertaisesti on liian paljon uutta aaltoa, katso joskus jotain muuta), eikä se nyt ihan varsinaisesti taida olla mikään meriitti.

Ammattikorkeakoulun tehtävät kuitenkin edistyvät. Minulla on yksi ihan (omasta mielestäni) mieletön idea viimeiseen tehtävään (siihen, jossa pitää kuvata viiden valokuvan sarja jostakin minussa tunteita herättävästä dokumentaarisesta aiheesta), mutta sen toteuttaminen vaatii menemistä tuntemattomiin paikkoihin ja puhumista vieraille ihmisille, joten aion lykätä sitä vielä hetken (minun täytyy nyt ihan oikeasti ryhdistäytyä tämän kanssa. Ei kukaan voi pelätä ihmisiä niin paljon, että normaalista toiminnasta tulee mahdotonta). Suunnitella. Mutta se aihe on kuitenkin hieno, ja olen ihan varma, että saan kiteytettyä siihen jotain erittäin oleellista siitä, mikä minun mielestäni on tärkeää.

Olen myös tajunnut jotain tärkeää siitä oikiksesta. Olen tajunnut, ettei se ehkä olekaan yhtään paha. Valtiosääntöoikeus – voi, miten paljon haluan siitä oppia. Jos kun en pääse tänä vuonna opiskelemaan elokuvaa, olen ihan onnellinen siitä, että pääsen (aion päästä) sinne oikeustieteelliseen. Sitten voin opiskella oikeustiedettä, oppia jotain tärkeää elämästä ja keksiä, miten pääsen toteuttamaan itseäni tarpeeksi vakuuttavasti jossain, ja hakea sinne TaiKiin niin monta kertaa uudestaan, etteivät ne voi muuta kuin ottaa minut sisään joku kaunis päivä, kun saan aikaan jotain muutakin kuin säälittäviä pastisseja eurooppalaisesta taide-elokuvasta.