Olen oksettavaa pullamössösukupolvea oikein pahimmasta päästä.

Nieleskelen töissä kyyneleitä, kun kaikki menee taas miljoonannen kerran ihan päin vittua, ja kun tanssitunnilla kaikki muut osaavat paitsi minä, haluan vaan poistua ja tulla kotiin itkemään itseäni uneen. En kestä normaaleja asioita, pelkään ihmisiä, pelkään puhumista, pelkään epäonnistumista, pelkään sitä, etten ole yhtä hyvä kuin muut (tai mieluummin vielä parempi), ja kaikista eniten pelkään sitä, ettei elämällä ole minulle yhtään mitään annettavaa.

Joinakin päivinä kuljen vähän niin kuin sumussa. Kaikki on jotenkin oikein erityisen vaikeaa. En pysty katsomaan peiliin, koska inhotan itseäni niin, ja kun töissä pomo on minua kohtaan kylmä, ja kaupan kassan katseesta oikein hohkaa se inho, jota kuvittelen sen minua kohtaan tuntevan, olen ihan varma, etten pysty tähän enää yhtään pidempään.

Kun menen tapaamaan kavereitani (niitä joita en oikeastaan juuri koskaan tapaa), vaihtoehtona on joko juoda järkyttävä känni tai olla ihan niin kuin suoraan Socially awkward penguinista ja hävetä itseään silmät päästä. En keksi mitään sanottavaa. Jokainen vastapuolen keskusteluyritys kuihtuu täysin kasaan, kun en saa sanoja suustani, enkä pysty oikein mihinkään. Joku sanoi joskus, että vaikutan aina hirveän ylimieliseltä, mutta en minä ole: olen vain juuri se idiootti, joka aiheuttaa ihan liian paljon kiusallisia tilanteita ja pitää sen vuoksi mieluiten turvallisen välimatkan kaikkiin muihin ihmisiin. Paitsi ei humalassa. Humalassa minä pystyn kaikkeen ja muutun täysin sanavalmiiksi ja olen omasta mielestäni niin perhanan "witty", että oikein pahaa tekee. Tiedättehän, vähän niin kuin Henry Wotton Dorian Grayn muotokuvasta, ja sitä rataa... Rakastan kaikkia ja kaikki rakastavat minua, eikä koko maailmassa ole olemassa mitään pahaa, eikä varsinkaan mitään sellaista kuin "kiusallinen tilanne", joita aiheutan siinä tilassa varmasti vielä moninkertaisesti enemmän kuin selvinpäin.

Tiedän, että tälle pitäisi nyt alkaa tehdä aika helvetisti kaikenlaista. Ei kukaan voi elää näin. On melkein päivälleen tasan kaksi kuukautta siihen, että täytän 20, ja en silti ole päässyt eroon asioista, joita ratkoin oikein lääkärin kanssa joskus 15-vuotiaana. Se on minusta aika paha.

Olen ihan kammottava ihminen. Yliherkkä ja kykenemätön normaaleihin asioihin. Olen ällöttävä pullamössö ihan juuri niin kuin ihmiset tällaisista ajattelevat. Enkä osaa tehdä tälle mitään. Minulla on pahanlaatuinen asennevamma, joka selviäisi sillä, että ottaisin itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyisin, mutta en pysty siihen juuri siitä syystä, että olen sellainen säälittävä saamaton pelle, joka mieluummin mm. rypee itsesäälissä kuin tekee asioilleen oikeasti jotain.

En tiedä, mikä minun ongelmani on. Miksi kaikki on tällaista, ja milloin kaikesta tuli tällaista. Itseluottamustahan minulla ei koskaan ole ollut, eikä siihen ole ikinä yhtään auttanut se, etten varsinaisesti ole koskaan kokenut onnistuneeni yhtään missään. Kaikki, mihin olen joskus lähtenyt innolla mukaan, on lopulta päättynyt itkuun lähinnä siitä syystä, etten ole kestänyt sitä, etten ole tarpeeksi hyvä. En ole kokenut sellaista aitoa onnistumisen iloa varmaan koskaan. Jotkin asiat ovat joskus saattaneet mennä vähän sinne päin, mutta aina jostain on kuulunut se kommenti, että "tää on ihan kiva, mutta..." (enkä siis yritä tällä nyt sanoa, että tämäkin olisi jotenkin muiden syy, sillä en kai voi syyttää kuin itseäni siitä, että otan sellaiset kommentit liian vakavasti). Kaikesta on aina löytynyt rutkasti parantamisen varaa, eikä sen ymmärtäminen ole tehnyt minulle koskaan hyvää, sillä sen jälkeen olen joka kerta käsittänyt, etten tosiaan vieläkään saanut mitään kunnollista aikaiseksi.

Hankalinta kuitenkin on se, että useimmiten en ole edes ollut "ihan kiva", enkä juuri yhtään mitään. Olen yleensä ollut se kaikista huonoin kaikessa, mihin olen ryhtynyt. Muistan ikuisesti, miten seisoin ala-asteen toisella luokalla luokan härikköoppilaan kanssa opettajan pöydän vieressä kaikkien muiden oppilaiden silmien alla, ja katsoin, miten opettaja veteli sinisellä kuulakärkikynällä matikankirjaani aaltoviivaa kaikkien niiden tehtävien viereen, jotka eivät kelvanneet sille. Kun kolmannella luokalla vaihdoin muuton vuoksi koulua, olin yhtäkkiä yksin, eikä kukaan koko luokasta oikeastaan kai pitänyt minusta. Matematiikka ei edelleenkään sujunut, ja kun opettaja halusi pitää minulle tukiopetusta, loukkaannuin ja kieltäydyin tulemasta, ja lopulta väärensin äidin käsialaa ja kirjoitin sen nimissä lapun, joka vapautti minut koko tukiopetuksesta. Ala-asteella rakastuin musiikkiin täysin, lauloin bändissä ja kaikki kehuivat minua, mutta kun koulun kuoroon haluttiin laulajia, ja kävin "koelaulamassa" musiikinopettajalle, en päässyt mukaan, vaikka siellä oli minua ja yhtä toista tyttöä lukuunottamatta kaikki muut luokan tytöt. Se opettaja kai inhosi minua.

Yläasteella elämä muuttui päivä päivältä hankalammaksi. Minulla oli kaksi "ystävää", enkä vieläkään oikein tiedä, mitä ne halusivat minusta, sillä oikeastaan en tarkoittanut niille mitään. Minä puhuin väärin, istuin väärin, nauroin väärin, söin väärin, pukeuduin väärin, kävelin väärin ja tein niiden mielestä väärin kaiken, mikä on vain millään tavalla mahdollista tehdä väärin. Seiskaluokalla tapasin tytön, joka olisi kai oikeasti halunnut olla minun ystäväni, mutta ne kaksi eivät hyväksyneet sitä. Oli hirveä riita, joka vei meidät neljä lopulta koulukuraattorille, ja siellä siis ihan oikeasti tapeltiin siitä, kuka saa olla minun kaverini ja kuka ei (on jotenkin vähän ironista, että pian sen jälkeen juuri kukaan ei halunnut olla sitä minulle). Ne minun entiset ystäväni jotenkin kai onnistuivat puhumaan minut pyörryksiin, ja jatkoin siis aikani viettämistä niiden kanssa, vaikka tein edelleen kaiken ihan väärin, ja ne sulkivat minut ulkopuolelle ihan joka asiassa. Olin kai niille vain jokin väline, jonka avulla ne itse voisivat näyttää vähän paremmilta ihmisiltä, sillä ainakaan ne eivät ollee kuin minä, ja senhän kaikki huomasivat.

Pian sen jälkeen alkoi mennä oikeasti huonosti. Oikeastaan en edes muista siitä ajasta paljoakaan, koska olen pyrkinyt systemaattisesti unohtamaan ihan sen kaiken. Voin niin huonosti, etten oikeastaan pysty edes käsittämään, miten se on mahdollista, olinhan minä kuitenkin vain 14-vuotias, eikä yhdenkään maailman 14-vuotiaan pitäisi kokea mitään sellaista. Ensin tuli suru. Suru jostain täysin käsittämättömästä syystä. Suru vain muuttui koko ajan pahemmaksi ja lopulta se ei enää ollut vain surua, vaan se oli seinät, jotka kaatuivat päälle, ja taivas, joka putosi niskaan. En keksinyt siihen mitään ratkaisua. Ajattelin, että sen iän kuuluikin olla raskasta ja yritin päästä siitä yli. En päässyt. Enkä keksinyt mitään oikeaa ratkaisua, joten yhtenä päivänä koulun jälkeen marssin kauppaan ja ostin pussillisen kertakäyttöpartahöyliä (olin nähnyt, miten se auttoi aina televisiossakin). Ja siitä se alkoi. Siitä hetkestä melkein 17-vuotiaaksi saakka käteni olivat aina verillä, ja sen jälkeenkin niin vain välillä tapahtui. Viiltelin kotona. Viiltelin välitunnit koulun vessassa. Viiltelin kaikkialla, missä sain vain yhdenkin tilaisuuden, ja jos partahöylä ei sattunut olemaan mukana, keksin kyllä keinoni. Lopulta jäin kiinni. Terveydenhoitaja halusi terveystarkastuksessa mitata minun verenpaineeni, ja kun nostin kauhusta kankeana hupparini hihan ylös, sille paljastui rivi tulehtumispisteessä olevia viiltohaavoja. Yritin selittää. Kertoa, ettei se ole niin paha kuin miltä näyttää, mutta ei se uskonut minua. Kukaan ei uskonut minua, ja jo viikon päästä siitä hetkestä tapasin elämäni ensimmäisen psykologin. Ensimmäisessä tapaamisessa se kyseli kaikkea turhaa, ja minua jännitti niin, että tuijotin koko ajan käsini ja revin kynsilakkojani irti.

Kävin sen luona ensin salaa. Vanhempien ei mielestäni tarvinnut tietää, koska kuvittelin niiden vain ajattelevan, että olen hullu, enkä halunnut näyttää niiden silmissä siltä. En halunnut näyttää nille mitään sellaista kiittämättömyyden osoitusta, vaan muutamaman kuukauden yritin urheasti esittää, että selviäisin kyllä yksinkin. Sitten minun psykologini vaihtui. Se ensimmäinen oli joku yliopistoharjoittelija, ja kun sain uuden sen tilalle, se alkoi heti puhua lääkkeistä ja sairaslomasta ja psykiatrisesta osastosta ja kaikesta muusta mahdollisimman ahdistavasta. Ja lopulta oli pakko myöntyä, sillä se keskusteluapu ei tehnyt minulle mitään, ja oli siis pakko kokeilla jotain muuta, ja ensimmäinen askel olivat ne lääkkeet. Mutta niiden saaminen edellytti vanhemmille kertomista, eikä siis ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa sen psykologin soittaa äidille, jotta se voisi kertoa sille kaiken. Enkä katunut sitä koskaan.

Lääkkeistäkään ei ollut mainittavaa apua, vaikka ne saivatkin kaiken näyttämään vähän paremmalta. Ei ollut kuitenkaan mikään ratkaisu hoitaa oireita lääkkeillä, vaan piti päästä eroon siitä ongelmasta, ja kun sitä lopputulosta ei käytetyin keinoin kyetty saavuttamaan, enkä vain lakannut tuhoamasta itseäni, oli jälleen aika miettiä jotain muuta. Joten kun kesällä -07 kolme päivää ennen juhannusta menin ihan normaalisti tapaamaan psykologiani, se halusikin näyttää minulle sen suljetun osaston, ja keskustella psykiatrin kanssa siitä mahdollisuudesta. Löysin itseni sieltä osastolta jo seuraavana päivänä. Itkin niin paljon, etten pystynyt hengittämään, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Psykiatri sanoi, että jos en suostu siihen vapaaehtoisesti, se voi ihan yhtä hyvin kirjoittaa lapun, jolla joudun sinne väkisin. Joten mitään ei tosiaan ollut tehtävissä. Vietin siellä lukkojen takana neljä kuukautta elämästäni.

Siellä aloin vähitellen voida paremmin. Ei minusta tullut täysin tervettä, mutta pystyin ajattelemaan selkeämmin ja aloin ymmärtää elämääni paremmin. Kun pääsin sieltä pois, jatkoin terapiaa ja lääkkeitäni jonkin aikaa ja kun koin itseni terveeksi, lopetin sen kaiken kuin seinään. Katkaisin kaikki hoitokontaktini, koska en kokenut tarvitsevani niitä, enkä halunnut enää olla mitään niin inhottavan leimaavaa kuin "masentunut" tai "mielenterveyspotilas", kun ajattelin, etten elänyt enää siinä maailmassa muuta kuin pieniä hetkiä kerrallaan (niiden hetkien aikana jatkoin yhteistoimintaani sen partahöylän kanssa, mutta minusta se ei tarkoittanut mitään).

Kaikki kuitenkin oli paremmin. Aloitin lukion ja otin hirveät paineet siitä, että tällä kertaa on pakko onnistua. Psyykkasin itseäni ajattelemalla niitä ala-asteen luokanopettajan sinisiä aaltoviivoja ja sitä tuskaa, jota johonkin tukiopetukseen joutuminen tuotti, joten minä todella päätin näyttää, että pystyin oikeasti vaikka mihin (sei ei tosin sillä kertaa vaatinut juuri ponnisteluja, koska mitä enemmän opin, sitä suuremmaksi oppimishaluni kasvoivat ja olin jotenkin ihan käsittämättömän kiinnostunut kaikesta). Ja onnistuin siinä. Ensimmäistä kertaa elämässäni opettajat pitivät minusta. Ensimmäistä kertaa olin jonkun suosikkioppilas, ja ensimmäistä kertaa minulla oli opettaja, joka oli oikeastaan enemmän kuin opettaja. Se opetti minun lempiainettani ja oli ihmisenä kaikkea sitä, mitä minä ihmisissä arvostan. Se piti minua jonkin arvoisena, eikä vain kohdellut niin kuin kaikki muut opettajat kaikissa niissä muissa kouluissa, joissa olen koskaan ollut. Kaipaan sitä ihmistä välillä vieläkin ihan hirveästi, ja olen ihan käsittämättömän kiitollinen sille ja kaikille niille muille, että ne jaksoivat olla sellaisia, sillä niiden ansiosta aloin uskoa itseeni edes hieman enemmän. Tavallaan on osittain niiden ansiota, että minä todella selvisin lukiosta pois niin menestyksekkäästi, ja olen nyt ihan oikeasti hakemassa oikikseen (yläasteen luokanvalvoja nauraisi varmaan huutonaurua, jos saisi tietää. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä se ei koskaan nähnyt minusta muita puolia kuin sen, joka lintsasi tunneilta ja jäi kotiin itkemään, ja veteli ranteitaan auki koulun vessassa), koska kaikkien niiden kannustavien puheiden jälkeen aloin uskoa, että pystyn kaikkeen sellaiseen ihan samalla tavalla kuin muutkin.

Mutta silti olen nyt tässä. Silti minusta aina tuntuu, ettei mikään, mitä olen koskaan tehnyt, ole onnistunut riittävän hyvin. Ei koulussa eikä muuallakaan. Lukiosuoritukset ovat hyviä, mutta eivät riittävän hyviä. Minun piti kirjoittaa seitsemän laudaturia, mutta sen sijaan keskiarvoni onkin vain eximia. En saanut laudaturia edes lempiaineestani, joka on minulle enemmän kuin pelkkä kouluaine, eli en edelleen ole läheskään kyllin hyvä.

Niin minä ajattelen aina kaikesta. Etten ole tarpeeksi hyvä. Etten ole tarpeeksi hyvä puhumaan ihmisille tai tarpeeksi hyvä tekemään tiettyjä asioita. Ja jatkuvasti saan sille oletukselle vain vahvistusta, kun pärjään monissa asioissa niin ahdistavan huonosti. Joulun jälkeen aloitin tanssitunnit, ja olen surkein koko siitä ryhmästä. Töissä teen alinomaa ihan hölmöjä virheitä, minun tekstini pursuavat kömpelöitä lapsuksia ja kun liikun ulkona, näytän niin homssuiselta, että minua vähän inhottaa. Joka paikassa kaikki vain ovat parempia kuin minä, eikä se ole mitään itseluottamuksen puutteen sanelemaa harhaa, vaan ihan empiiristä tietoa. Ja minun on vähän vaikea kestää sitä. Välillä suru tulee sillä samalla voimalla kuin 14-vuotiaana, ja silloin minä pelkään, että minut jotenkin vain vedetään takaisin siihen maailmaan taas, enkä yhtään haluaisi mitään sellaista. Pelkään ihan vakavissani, että tällä elämällä ei tosiaan ole antaa minulle mitään muuta. Että koska olen kaikkialla se huonoin, minua ei ole tarkoitettu oikeastaan mihinkään, ja jossain vaiheessa todellisuuden rajat taas hämärtyvät, ja päädyn vielä pahempaan tilaan kuin siihen, missä joskus olin. Pelkään, että minusta tulee vain luku syrjäytymistilastoihin ja vien paikan jostain avohoitolaitoksesta joltain, joka sen oikeasti ansaitsisi, enkä koskaan opi elämään oikein. Haluan hirveän paljon kaikkea, mutta mitä jos haluankin ihan liikoja, ja minulla ei vain ole edellytyksiäni mihinkään sellaiseen, mitä oikeasti haluaisin tehdä? Mitä jos vain yritän olla jotain, ja uskon itsekin täysin sokeasti kaiken sen, mitä itsestäni sepitän? Välillä nimittäin mietin ihan tosissani, että olenko ihan oikeasti kiinnostunut asioista, joista kuvittelen olevani kiinnostunut, vai onko se vain valhe, jonka olen kehittänyt näyttääkseni vähän paremmalta ihmiseltä, ja jonka epätoivoisesti uskon nyt itsekin, vaikka oikesti sillä ei ole minkäänlaista totuuspohjaa (oma kiinnostuksentunteeni ei siis jotenkin vain riitä todistamaan sitä minulle). Pelkään, että huijaan sekä itseäni ja kaikkia muita, ja joudun vielä pettymään erittäin karvaasti sen vuoksi, että uskon ne valheet, mutta koska ne todellisuudessa ovat vain valheita, mikään ei koskaan oikeasti mene niiden mukaan.

Pitäisi kai vain lakata edes ajattelemasta tällaisia ja elää hetkessä. Mutta en pysty siihenkään, ja se on edelleen osa sitä asennekysymystä. En osaa olla positiivinen, enkä osaa tehdä mitään muutosta. Ja olen vielä vähän vastenmielisempi ihminen sen vuoksi. Ihan niin kuin haluaisin tätä.

(Ja jotta kukaan ei nyt ottaisi tätä mitenkään väärin, niin tämän merkinnän tarkoitus ei siis ole esitellä, miten "mulla on ollu nii vaikeeta!!111!11!1", vaan lähinnä analysoida tämänhetkistä elämääni menneisyyden kautta, koska nämä asiat vaivaavat minua tällä hetkellä aika lujaa, ja niiden pohtiminen tällä tavoin saattaa auttaa. Olen toisaalta ylpeä siitä, että olen edelleen tässä, lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja kaiken sen menneen läpikäyneenä. Olen selviytynyt, ja iloinen siitä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten vaihtaisi päivääkään pois. Minä nimittäin vaihtaisin. Vaikka kaiken vuosilta 2006-2008. En ole ylpeä siitä, mitä olen joskus tehnyt tai ollut, mutta olen ylpeä siitä, että kaikesta huolimatta selvisin hengissä ja kykenin jatkamaan elämääni normaalisti, pystyin asettamaan tavoitteita ja suoriutumaan joistakin asioista edes jokseenkin kunnolla. Ei nimittäin ole mitenkään itsestäänselvää, että olen tässä nyt ja voin näin paljon paremmin. Minä tiedän, mitä joillekin sairaalakavereilleni on tapahtunut, enkä voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, etten itse joutunut koskaan sinne asti. Mutta vaikka menneet ovatkin menneitä, eivät ne asiat katoa koskaan mihinkään, ja joudun elämään sen kaiken kanssa elämäni loppuun saakka, joten on parempi edes yrittää selvittää ajatuksiaan sen suhteen edes näin, eikä vain vältellä koko asiaa sen pelossa, että jonkun mielestä en esim. osaa päästää siitä irti.)