Neljä päivää Taikin ennakkotehtäviin, saman verran aikaa keskittyä täydellä teholla amk:n tehtäviin, joita varten olen jo kuvannut jotain. En tosin vielä niitä viittä dokumentaarista valokuvaa, vaikka se on ehkä suosikkitehtäväni niistä kaikista. Kaikesta muusta vapaan ajan olen lukenut Verkottunutta ihmiskuntaa ja Politiikkaa tieteenä, koska en yhä edelleenkään tiedä, haluaisinko opiskella mieluummin politiikan vai maailmanpolitiikan tutkimusta. Siis jos en pääse oikikseen. Tai Taikiin. Verkottunut ihmiskunta on paljon helpompi kirja, mutta maailmanpolitiikkaa on muuten paljon vaikeampi päästä lukemaan. Politiikka on lähempänä yhteiskuntafilosofiaa, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin, mutta en tiedä, teenkö sillä oikeasti mitään.

Ainakaan kenenkään on ihan turha tulla enää sanomaan, etten edes yrittänyt. Jos en nyt pääse kouluun, niin sitten minun ei varmaan kuulukaan päästä ja voin ihan hyvällä omallatunnolla lähteä ensi vuodeksi Mongoliaan rakentamaan jurttia (Ville Haapasalo rakensi tänään yhtä televisiossa ja sitä katsoessani Mongolian kaipuuni – tai yleensä kaipuuni ihan kaikkialle muualle kuin tänne – vain kasvoi. Miksi en lähtenyt silloin, kun minun piti?). Tai tehdä jotain muuta oikeasti hyödyllistä, sillä oikeastaan sellainen turhantärkeä papereidenpyörittely tuntuu jokseenkin hölmöltä. Mutta haluan sitä silti, ja teen kyllä kaikkeni sen eteen, enkä esimerkiksi vello siinä "en mä kuitenkaan mihinkään koskaan pääse" -fiiliksessä, vaikka se tunne minun sisälläni aika tukevasti asustaakin. Olen nimittäin nyt lukenut niin monesta lähteestä sitä "kaikki on kiinni vain asenteesta" -selitystä, että päätin itse yrittää asennoitua toisin. Näin parin vuorokauden jälkeen minusta alkaa kyllä vähän vaikuttaa siltä, etteivät positiiviset ajatukseni tai usko kaikenlaiseen parempaan auta niin kauan, kun sisimmässäni tunnen ihan toisin. Voin ajatella mitä vain, mutta eivät ne ajatukset poista sitä, että tunnen ihan liian paljon kaikkea negatiivista. Enkä tosiaan tiedä, miten ne tunteet vaihdetaan toisiin.

Mutta en aio luovuttaa. Joku oli sitä mieltä, että täytyy altistaa itsensä tahallaan kaikelle sille, mikä tuntuu hankalalta. Ajattelin aloittaa huomenna, ja mennä yhteen mielenkiintoiseen paikkaan, johon olen halunnut jo kauan, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä. Lisäksi perjantaina on ystäväni bileet, ja aion mennä myös sinne ja tällä kertaa olla juomatta ainakaan kovin paljoa. Oikeastaan on kai muutenkin pakko, sillä olen jo kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä kieltäytynyt sen saman ystävän kutsusta, ja jos haluan, että kukaan pyytää minua koskaan mihinkään, on kai joskus osoitettava halunsa tulla pyydetyksi, eikä aina kutsun käydessä selitellä jotain epämääräistä siitä, miten on väsynyt ja ihan hirvittävän kiireinen.

Kuukausikin sattui juuri vaihtumaan, eli tässä on ihan loistava sauma aloittaa uusi elämä. Tulee kevät, ja minä päästän ihan oikeasti irti entisestä, kun kerran tämän blogin nimessäkin jo lupaan niin tehdä. Tavallisesti kevät on ollut minusta se kaikkein masentavin vuodenaika, koska en ole kokenut pystyväni uudistumaan samalla tavalla kuin kaikki muu silloin uudistuu, mutta ehkä tänä keväänä kaikki muuttuu. Ehkä minä ihan oikeasti opettelen olemaan onnellinen.