En vain enää pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten hirveää on, että kaikki joskus päättyy. Ihan niin kuin olisin jotenkin menettämässä koko elämäni, vaikka mitään sellaista ei kyllä tosiaan ole tiedossa, ja silti valvon yöni itkeskelemässä masennusmusiikin päälle. Viiteen vuoteen en halunnut muuta kuin kuolla, ja nyt ajattelen jatkuvasti sitä, miten epäreilua on, ettei kaikki vain voi jatkua näin loputtomasti.

Kuukauden päästä minun piti olla jossain maailmani äärissä, Intiassa tai Mongoliassa, matkustaa kiinalaisella junalla Tiibetiin ja nähdä ruumiit kellumassa Gangesissa. Mutta en minä enää tiedä. En osaa päästää irti, ja jos asiat eivät mene suunnitelmieni mukaan, tämä on viimeinen talveni Helsingissä ainakin noin kuuteen vuoteen. Ja jotenkin tuntuu, että minun on elettävä se. Täällä. Nimittäin jos olen jotain oppinut tämän syksyn aikana, niin ainakin sen, että kun Hakaniemeä katsoo juuri oikeasta kulmasta, se on kaunein paikka maailmassa, ja välillä hienointa, mitä voi tehdä, on vain kävellä yksin aamuyöllä pimeillä ja autiolla kaduilla ja kuunnella Tom Waitsin Night on Earth -soundtrackia. Kaikki on juuri täällä, eikä millään muulla ole väliä. Enkä minä halua enää pois. Hetkittäin rakastan elämääni juuri tällaisena, eikä minun siis tarvitse lähteä vain siksi, että haluan paeta sitä kaikkea.

En tiedä enää mistään mitään. En halua ajatella edes ensi viikkoa, koska mikään ei ole varmaa, ja kaikki voi olla toisin jo silloin. Tällä hetkellä tuntuu, että tämä koko elämänvaihe on vain yksinkertaisesti ihan liikaa minulle. Etten kykene tekemään mitään päätöksiä tai ajattelemaan elämääni järkevästi. Kaikki on vain loputonta haahuilua, eikä mistään tule koskaan valmista, koska minä en tiedä, mitä haluan, ja pelkään muutosta enemmän kuin mitään, vaikka tiedän, etten oikeasti voi välttyä siltä. Ja sitten, kun sen aika koittaa, se luultavasti hajottaa minut taas ihan palasiksi ihan samalla tavalla kuin kaikki aikaisemmatkin muutokset. Ja ihan vain siksi, etten ole tarpeeksi vahva tai pysty käsittelemään asioita millään tavalla rakentavasti.

En ehkä haluaisi myöntää tätä, mutta minua pelottaa ihan hirveästi. Enemmän kuin olisin ikinä uskonut, että voisin pelätä. Haaveilin jo 14-vuotiaana yliopistosta, omasta asunnosta ja uudesta elämästä, mutta nyt kun sen aika viimein on, pelkkä ajatus kaikesta siitä lamaannuttaa minut ihan täysin. Mitä jos en silloinkaan kelpaa mihinkään tai kenellekään? Mitä sitten pitää tehdä, jos elämälle ei silloinkaan löydy merkitystä; onko moraalisesti oikein vain luovuuttaa ja alkaa odottaa kuolemaa?