Kevään ylioppilaskirjoituksiin ilmoittautuminen päättyy kohta, ja toivon toivon toivon ja todella hartaasti, että joku tulisi nyt ja puhuisi minulle ihan helvetisti järkeä.

Ajattelin, että nyt kun minulla on ainoastaan aikaa, eikä juurikaan mitään järkevää elämää, ja sen lisäksi minulla on ihan hillittömät paineet siitä, etten riitä ja etten ole suoriutunut asioista tarpeeksi hyvin, voisin ihan hyvin ilmoittautua taas niihin kirjoituksiin: Hyvästi filosofian ja äidinkielen eksimiat, ja varsinkin hyvästi ruotsin B (ainoa varsinainen häpeäpilkku minun todistuksessani), sillä tiedän, että pystyisin kyllä vaihtamaan ne kaikki parempiin, jos vain yrittäisin tarpeeksi (filosofia jäi paremmasta vain yhdellä pisteellä, eikä äidinkielikään ollut kovin kaukana, ja ruotsi oli pelkkää laiskuutta, jonka voisin ihan hyvin nyt korjata) ja suostuisin taas elämään uudelleen abikevääni.

Se, että edes mietin mitään tällaista todistaa vain, miten typerä oikeastaan olenkaan. Ihan niin kuin ei muka riittäisi, että selaamalla tähän blogiin viime maaliskuussa kirjoitettuja tekstejä, voin melkein taas kokea sen saman ahdistuksen ja hermojaraastavan stressin, kun kuitenkin jokin osa minusta haluaa elää sen kaiken uudelleen. Ei auta, että selviydyin; ei auta, että selviydyin vielä kaiken lisäksi hyvin, koska ei se, eikä mikään muukaan, mitä saan aikaiseksi, ikinä riitä minulle itselleni. Etsin jatkuvasti vihjeitä siitä, miten monilla eri tavoilla kaikki muut ihmiset vihaavat ja haluavat minulle pahaa, vaikka todellisuudessa pahin viholliseni taidankin olla ihan minä itse. Olen joskus masentunut sairaalakuntoon ja tehnyt tahallani asioita, joihin olisin ihan hyvin voinut kuolla, ja koko ajan olen selittänyt kaikkea sitä sillä, etteivät muut ihmiset voi ikinä hyväksyä minua, eikä elämä sen vuoksi voi tuntua koskaan mielekkäältä. Vasta nyt alan kuitenkin ymmärtää, että oikeastaan suurin ongelmani onkin kai se, etten voi itse ikinä hyväksyä mitään siitä, mitä olen tai teen, ja siitä syystä koko elämä tuntuu useimmiten ihan pelkältä tervanjuonnilta. Ja siksi kai ajattelen jotakin näin hölmöä nytkin. Tehdäkseni tästä vielä vähän entistäkin hankalampaa.

Tiedän, että minulla olisi parempaakin tekemistä. Tiedän, että haen ensi keväänä oikeustieteelliseen, ja olen päättänyt että sen lisäksi pääsen TaiKin pääsykokeisiin asti (aion siis hakea, koska intohimo ei kuole pois niin, että se vain unohdetaan ja lakaistaan maton alle) – edes ensimmäiseen vaiheeseen – joten ennen oikismateriaalien ilmestymistä on tehtävä ennakkotehtävät sinne (siis samaan aikaan, kun kirjoitukset ovat meneillään) ja oltava ahdistumatta yhtään mistään muusta. Siksi voisinkin siis ihan hyvin käyttää kevättalveni siihen, että kaivan Dziga Vertovia sisältäni ja valmistaudun henkisesti siihen, että tänä keväänä pääsen sisään oikeustieteelliseen, mutta sen sijaan haluankin palata lukioon ja stressata itseni puolikuoliaaksi. Ilman ainuttakaan kunnollista syytä. Mikä typerys!

Ehkäpä joku päivä vain kävelen entisen lukioni kansliaan ja toivon salaa, että törmään johonkin opettajaan (mieluummin ennen kuin olen ehtinyt antaa ilmoittautumislapun eteenpäin), joka nauraa päin naamaa minun korotushaaveilleni (koska onko minulla välttämättä oikeasti edes mitään edellytyksiä sellaiseen, vai kuvittelenko vain taas liikoja itsestäni, kuten aina säännöllisin väliajoin tapahtuu?), ja sitten voin unohtaa tällaiset hölmöilyt. Koska ihan oikeasti minulla on kyllä parempaakin tekemistä. (Ja se koko todistupaperi sitä paitsi lakkaa kiinnostamasta ketään tasan silloin, kun astun opiskelijana yliopiston ovista sisään, joten mitä väliä sillä kohta enää on? Kun ei se minun sinne sisäänpääsyynikään kovin hirveästi vaikuta... )