Viikonloppu oli raskas.

Se oli tuntemattomia ihmisiä, kyyneleitä, virsiä, voimattomuutta, kyyneleitä, kallankukkia, ruusuja, kyyneleitä, tyhjiä sanoja, jatkuvia flashbackeja kaikista niistä vähäpätöisimmiltäkin tuntuvista muistoista, kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä.

Viikonloppu oli hautajaiset.

Enkä minä todellakaan odottanut, että se oikeasti olisi niin musertavaa. En odottanut, että minä ihmisenä, joka on aina pyrkinyt jotenkin rationalisoimaan kuolemaa, edes voisin kokea sen kaiken sillä tavalla; hylätä ajatukset siitä, että kaikki kuolevat joskus ja jotkut vaan väistämättä aiemmin kuin toiset, ja sen sijaan olla niin äärettömän surullinen siitä, että kaiken on kuitenkin joskus päätyttävä. Mutta kai ennen on vain ollut niin helppoa ajatella toisin, kun näitä asioita ei ole tarvinnut kohdata tälla tavalla, ja nyt kun sen aika viimein tuli, kaikki se tuntuu jotenkin väärältä.

Olen surullinen menetyksen vuoksi; siksi että kaikki entinen tavallaan lakkaa olemasta, eikä tule enää uusia muistoja, vaikka ne vanhatkin haalistuvat koko ajan ja menettävät lopulta kaiken hohtonsa. Kaikki muuttuu ja kaikki päättyy, ja se on ennenkin ollut minulle aina niin kovin raskasta, joten tietenkin tällaiset hetket ovat oikein erityisen hankalia. Kun kyse ei ole enää siitä, että asiat vain muuttuisivat, vaan siitä, että yhdenlainen aika on ohi, eikä sitä saa enää takaisin: tapahtunut muutos on niin suuri, ettei sen vaikutukset ole enää palautettavissa takaisin, vaan tietyt asiat todella ovat mennyttä.

Eniten minua kuitenkin surettaa, koska en osaa itse toimia tässä mitenkään rakentavasti tai olla kenellekään avuksi. Siellä hautajaisissa katsoin ihmisiä, jotka eivät voineet surultaan edes puhua, ja itku särki niiden äänen joka kerta, kun jotakin sanottavaa olisi ollut. Se oli niiden ihmisten äiti, niiden ystävä, niiden aviovaimo ja koko elämä, ja nyt kaikki se on mennyttä. Isoisä oli sen kanssa vuosikymmeniä ja kaiken piti jatkua sillä tavalla vielä uusia vuosikymmeniä, mutta näin vain kävi, ja kaikki suunnitelmat muuttuivat merkityksettömiksi. Ei tullut enää sitä ulkomaanmatkaa, uutta autoa tai ensi joulua (koska silloin mikään ei ole enää niin kuin ennen), koska kaikki muuttui ennen kuin mikään siitä ehti tapahtua. Kirkossa katsoin isoisää, ja se suru ja epätoivo, joka oikein hehkui koko sen olemuksesta, oli täysin kestämätöntä katseltavaa. Siksi haluaisin osata sanoa oikeita sanoja ja lohduttaa kuulostamatta yhtä kornilta kuin ne adressien tervehdystekstit, mutta kun en minä pysty. En tiedä, mitä sanoa, en tiedä, miten edes olla sen kanssa samassa tilassa nyt, koska pelkään sanovani vääriä asioita ja olevani jotenkin vääränlainen, vaikka en halua mitään muuta kuin hyvää. Haluaisin auttaa, mutta en vain osaa, joten kun se soittaa minun puhelimeeni, jätän vastaamatta, koska pelkään etten keksi oikeita lauseita, ja se särkee minun sydämeni. Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?


Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa, joten onneksi huomenna on vuorossa Le Havre (olen odottanut täysin malttamattomana siitä saakka, kun kuulin, että mitään sellaista on edes tekeillä, ja viimeistään kaikki ne puheet Cannesin aikana saivat minut laskemaan sekunteja Suomen ensi-iltaan) ja torstaista lähtien Rakkautta ja Anarkiaa. Elokuvat kun ovat aina ennenkin toimineet parhaiten, kun on pitänyt saada jotakin muuta ajateltavaa kuin vallitseva todellisuus (se on kai selitys sille, miksi minusta tuli tällainen cinefiili), joten uskon ja toivon, että voin luottaa siihen taas. En nimittäin jaksaisi kelailla omaa hyödyttömyyttäni ja jokaista mennyttä hetkeä edestakaisin, koska ei se kuitenkaan tuo mitään takaisin, vaikka niin haluaisinkin.