Minulla on uusi työ.

Tarkemmin sanottuna täydellinen uusi työ. Kävin sitä varten kahden eri ihmisen haastateltavana ja koko ajan näytti siltä, että minä todella saan sen (olin ainoa, jota pyydettiin ensimmäiseenkään haastatteluun ja molemmat minua haastatelleet ihmiset vakuuttelivat, että sovin siihen tehtävään erinomaisesti), mutta koska koko juttu vaikuttaa jopa vähän liian hyvältä ollakseen totta, en taikauskoisesti uskaltanut hehkuttaa tätä ennen kuin minun nimeni oli sopimuspaperissa, eikä kukaan voisi enää ottaa tätä minulta pois.

Mutta nyt sopimus on siis tehty, työt alkavat maanantaina ja uskallan olla iloinen tästä pelkäämättä, että kaikki päättyy kuitenkin huonosti. Se on kustannusalan firma (eli jotakin täydellisesti minulle sopivaa), ja minun tehtäväni on ikään kuin avustaa yhden keväällä kirjamuodossa ilmestyvän jutun tekemisessä (mitään kaunokirjallisuutta se ei siis ole, mutta kuitenkin), mikä tarkoittaa sitä, että oikoluen, teen yksinkertaisia kuvankäsittelyjuttuja ja kirjoitan sähköpostiviestejä, eli teen asioita, jotka varmasti sujuvat minulta, ja joiden tekeminen turhauttaa vähän vähemmän kuin laatikoiden kantaminen. Lisäksi siinä ei tarvitse tavata ihmisiä tai muutenkaan olla tekemisissä juuri kenenkään kanssa, eli koko ajan vain paremmalta vaikuttaa. Palkka on ok, ja työajat sangen joustavat, ja lisäksi työsuhde kestää siihen asti, että se työn alla oleva asia on valmis painettavaksi, eli käytännössä johonkin kevättalveen (mikä toki tarkoittaa sitä, etten todennäköisesti matkusta vielä heti vuodenvaihteen jälkeen, mutta se ei haittaa, koska näin saan tienattua enemmän rahaa ja voin kuitenkin venyttää sitä matkustusaikaa johonkin huhtikuulle asti, eli matkan ei tarvitse kuitenkaan olla suunniteltua lyhyempi), eli koko ajan ei tarvitse miettiä, että onko minulla vielä ensi viikolla töitä.

Ja olen niin fiiliksissä tästä, koska en vain olisi voinut löytää parempaa työtä tällä koulutuksella ja aiemmalla kokemuksella. Lisäksi mielialaa nostaa vielä entisestään se, että pahvilaatikot, never again, eli ankeassa varastossa mädäntyminen loppuu nyt, eikä tarvitse enää jaksaa rasittavia työmatkoja keskelle ei mitään, vaan voi ajaa suoraan bussilla Helsingin keskustaan parissakymmenessä minuutissa ja olla työpaikalla ilman mitään typerää venkslaamista, jota ne varastomatkat vaativat. Lisäksi sekin tuntuu ihmeellisen hyvältä, että saan taas tunkea farkut takaisin vaatekaapin perälle, ja pukeutua työpaikallakin mekkoihin...

Pääasia kuitenkin on, ettei tarvitse enää olla se luuseri siellä varastolla, eikä tarvitse ahdistua siitä, että on koko ajan jonkun tiellä. Ja ne laatikot – olen vain niin iloinen, ettei niitä tarvitse kohta enää katsella.