Uusi työ on ihan hyvä. Se paikka on kiva, ihmiset ovat mukavia ja työtehtävät minulle sopivia, eikä mikään ole vielä mennyt kovin pahasti pieleen.

Harmi vain, etten voi lakata pelkäämästä sitä, että jossain vaiheessa jokin kuitenkin menee. Että epäonnistun, saan aikaan hirveän kaaoksen ja minut haukutaan pataluhaksi, koska olen ihmisenä täysin virheellinen ja pilannut taas kaiken. Kuvittelin, että voisin olla tämän vuoden vapaa kaikesta siitä; että kun ei ole koulua, eli asiaa, jossa epäonnistuminen tuntuu kaikista pahimmalta, voisin lakata pelkäämästä sitä koko ajan ja keskittyä ahdistumisen sijaan vain elämiseen, mutta kuinkas tässä taas kävikään?

Mutta kai se on vain liikaa pyydetty, ja koulun lisäksi kaikista muistakin asioista tulee mahdottomia, kun pelkään jatkuvasti, että oma viallisuuteni tulee ilmi, kun ryssin jonkun tärkeän asian tai epäonnistun jutuissa, joissa sellainen ei ole sopivaa. Pelkään jokaista tulevaa työpäivää jo etukäteen, koska jokainen uusi päivä on vain miljoona uutta mahdollisuutta näyttää, millainen surkimus oikeasti olen. Enkä minä kestä sitä, etten voi toimia oikein – että kaikki mitä teen, menee jossakin vaiheessa kuitenkin väärin, eikä minusta ehkä sittenkään ole yhtään mihinkään. Ja kaikki varmasti näkevät sen: kaikki huomaavat, etten minä olekaan yhtään niin hyvä ihminen kuin olen halunnut antaa olettaa.

Vaikeinta on, etten minä pääse niistä asioista yli. Että kun normaalit ihmiset unohtavat, minä muistan vieläkin asioita jostakin peruskouluajoilta, ja kun en saa öisin nukuttua, pyörittelen mielessäni kaikkia niitä hetkiä, jotka eivät ole menneet kuten piti, ja riittämättömyyteni tuntuu taas vielä vähän entistäkin todellisemmalta. Näen kaiken itsessäni jotenkin kielteisenä, ja se kokemus vain vahvistuu joka kerta, kun en suoriudu kaikesta parhaalla mahdollisella tavalla, ja se on jotenkin niin vaikeaa, kun pohjummiltani minäkin haluaisin vain, että voisin edes joskus tuntea olevani hyvä ja kelvollinen ihan vain sellaisena kuin oikeasti olen. Jokainen uusi epäonnistuminen kuitenkin työntää sen tunteen vielä vähän entistäkin kauemmaksi, joten tuskin voin saada siitä oikeasti koskaan kiinni. Mutta se on kai vain oikein, sillä miksi minun pitäisi edes antaa elätellä turhia toiveita siitä, että olisin yhtään parempi kuin mitä todellisuudessa olen?

Kaikki tämä siis tekee työstä niin hankalaa. Eikä vain tästä työstä, vaan kaikesta muustakin, olihan tämä sama tunne oli minun kanssani siellä varastollakin, ja vaikka koko homma oli niin yksinkertainen, minä valmistauduin koko ajan henkisesti siihen, että kohta teen jotain väärin, ja kaikki näkevät, ja minulle ollaan vihaisia. Ja nyt kun se yksinkertaisuus on mennyttä, pelkään taas vähän enemmän, koska minulle haastavampi työ on yhtä kuin enemmän tilaisuuksia epäonnistua (vaikka samaan aikaan tiedän, että yhtään vähemmän helpot tehtävät saavat minut vain turhautumaan kuoliaaksi).

En tiedä, kumpi oikeastaan edes on pahempaa: epäonnistuminen itsessään vai se, miten ihmiset minun ympärilläni siihen suhtautuvat. En nimittäin kestä sitä, että minua neuvotaan. En kestä yhtään poikkipuolista sanaa, ja jokainen väärällä äänensävyllä lausuttu neuvo on minulle sellainen. Ihan sama, vaikka kukaan ei haluaisi olla mitenkään ilkeä, mutta aina se tuntuu yhtä pahalta. Se, että joku kommentoi minun tekemisiäni on kuin hyökkäys minua kohtaan ja todiste siitä, että olen varmasti jollakin tavalla arvoton. Joten kun joku neuvoo tai sanoo jotakin muuta (vaikka vain hyvää tarkoittaen), minä pahoitan mieleni ja alan itkeä, enkä voi sille mitään. Tiedän, että se on ihan typerää, enkä tosiaan haluaisi toimia niin, mutta kun koen jatkuvasti, että kaikki minussa on jollakin tavalla väärää, se tunne vain voimistuu kun tajuan, että oikeasti onnistun joissakin asioissa niin surkeasti, että jonkun toisen täytyy puuttua minun tekemisiini. Ja siksi sitä on niin vaikea kestää.

En kestä kritiikkiä enkä kestä epäonnistumisia, enkä kestä juuri yhtään mitään muutakaan, koska kaikki se saa minut vain surulliseksi. Ja minä muistan ne asiat vielä kuukausien ja vuosienkin päästä silloin, kun olisi kuulunut jo unohtaa; minä en unohda, vaan käytän niitä asioita viallisuuteni todisteina, enkä ikinä lakkaa murehtimasta jotain, mikä on oikeasti täysin ollutta ja mennyttä. En edes, vaikka alunperin kyse olisikin ollut jostakin ihan muusta kuin siitä, että kukaan muu kuin minä itse oikeasti näkisi minussa jotain pahaa. Niin vain tapahtuu.

Oikeastaan ensimmäinen työviikkoni on siis ollut pelkkää ahdistusta. Pidän siitä työstä, mutta kun matkustan sinne aamulla bussilla, jännitän edessä olevaa päivää niin paljon, ettei paniikkikohtaus ole kaukana, ja kun lopulta pääsen työpaikalle, kädet tärisevät koko aamupäivän ja hengitys salpautuu aina, kun joku sanoo minun nimeni. Haluaisin olla vapaa ajattelemasta mitään näin hölmöä ja lakata murehtimasta kaikkea tällaista etukäteen, mutta en vain voi sille mitään, että olen ihan varma, että jossain vaiheessa jokin menee ratkaisevasti pieleen, ja lopulta selviää, ettei minua oikeasti haluta koko työpaikalle. Samaan aikaa kyllä tiedän, että olen ihan hölmö, kun edes mietin mitään tällaista, mutta silti en vain osaa lopettaa, vaikka yritän olla järkevä edes tämän kerran. Olisi vain niin paljon helpompaa, jos voisin lopettaa ajattelemasta vaikka ihan kokonaan. En jaksaisi tehdä kaikesta aina näin vaikeaa.