Olen alkanut tottua työhön, sivuuttaa pelkoni ja kaivata takaisin kouluun.

Lukion koeviikko tuntuisi tällä hetkellä maailman hienoimmalta asialta (kaikki ne aamuyön tunnit, jotka olen väkertänyt viimetipassa ja ihan paniikissa jotain esseetä tai tutkielmaa, tai aloittanut hätäpäissäni yhdeltä yöllä lukemaan oppikirjaa läpi seuraavan päivän kokeen vuoksi, tuntuvat nyt täysin ikävöimisen arvoisilta asioilta ja joltakin, mitä en oikeasti olisi halunnut koskaan menettää), ja ne maailman kuivimmatkin oppitunnit olisivat yhtäkkiä maailman mielenkiintoisimpia tilanteita, jotka vain haluaisin takaisin.

Mutta ei.

Teen töitä, pelkään, en tapaa enää ihmisiä ja olen tulevaisuuteni kanssa ihan samassa umpikujassa kuin mitä olin vuosi sitten tähän aikaankin. Tärkein kysymys on, että oikis, valtsikka vai humanistinen, ja että kehtaisinko vielä tänä vuonna hakea TaiKiin, vaikka se on ideanakin todennäköisesti ihan kuolleena syntynyt. En tapaa ihmisiä, koska minulla ei ole enää ketään (en ole kuullut kenestäkään lukiokaveristani juuri mitään lakkiaisten jälkeen, ja nyt kynnys ottaa itse yhteyttä on kasvanut jo ihan liian suureksi, eli se siitä), ja päivieni ainoa oikea ilonaihe on se, että toisinaan onnistun pukemaan päälleni vaatteita, joissa tunnen itseni edes jokseenkin siedettävän näköiseksi.

Lukiossa kaikki oli toisin. En varsinaisesti ollut tällä tavalla yksin, eikä minun varsinaisesti tarvinnut olla ihan näin ahdistunut tulevaisuudestani, vaikka se viime vuonna oli ihan yhtä ajankohtaista kuin nytkin. Nyt en vain enää voi ajatella, että ei se mitään, jos en pääse kouluun – ainahan voi pitää välivuoden, koska nyt ei voi; välivuosi on nyt tässä, ja ensi vuonna se ei ole enää mahdollista, joten nyt on vain tiedettävä. Ei voi hakea päämäärättömästi jokaiseen paikkaan ja haahuilla, vaan on asetettava tavoite ja päästävä siihen, koska minä tiedän, etten kestä mitään toista välivuotta, enkä haluakaan.

Sen vuoksi minä hain eräänä heikkona hetkenä ammattikorkeakouluun. Ammattikorkeakoulu ja minä, ei todellakaan kuulosta kovinkaan lupaavalta, koska jotenkin olen täysin asennoitunut siihen, että haluan ja kuulun yliopistoon, enkä missään vaiheessa ole vakavissani edes ajatellut, että voisin ikinä päätyä mihinkään amk:hon. Mutta minä hain, koska yhtenä päivänä en vain kestänyt, ja ajattelin, ettei elämässä voi aina saada mitä haluaa, ja koska minä olisin todennäköisesti vain onneton keskinkertaisuus valtiotieteilijänä, lakimiehenä, filosofina ja kirjallisuudentutkijana, pitäisi minun ehkä tehdä palvelus kaikille, unohtaa kaikki se, ja edes yrittää olla jotenkin hyödyllinen. Joten hain opiskelemaan sosiaali- ja terveysalaa (nauraisin, jos ei itkettäisi näin paljon: Olen ehkä maailman epäsopivin sille alalle, joten se siitä), mutta myös journalismia (yritykseni olla jollain tavalla hyödyllinen päättyi siis juuri tähän), ja sitä onneksi ensimmäisenä vaihtoehtona. Ei sillä, että minulla olisi enää mitään aikomustakaan päästä sisään: En ole niin tyhmä, että opiskelisin alaa, jolle tiedän olevan täysin epäkelpo (minusta sairaanhoitaja on kutsumusammatti, ja kun minun kutsumukseni kutsuu minua lähinnä juoksemaan pois, ei siitä voisi tulla mitään muuta kuin hukkaanheitettyjä vuosia), tai että edes kuvittelisin, että on mitään järkeä opiskella medianomiksi, mutta hetken kaikki se tuntui vain ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta; Olin täysin vakuuttunut siitä, että teen jotenkin väärin, jos en hae johonkin jokaisessa mahdollisessa haussa, joten tottakai minun oli keksittävä jotain vaikka väkisin.


Hakuaika loppui perjantaina, ja on ehkä ihan pakko myöntää, että jos minut kutsutaan sinne journalismin pääsykokeisiin, aion kyllä käydä katsomassa sen tilanteen. En siksi, että haluaisin sinne opiskelemaan, mutta ehkäpä tuntisin itseni vähän paremmaksi ihmiseksi, jos jotenkin ihmeellisesti sattuisin vaikka tulemaan valituksi, tai jos minut hylättäisiin, voisin lakata kuvittelemasta, että minusta yleensä edes olisi toimittajaksi, koska en olisi läpäissyt sitä seulaa.


Mutta niin. Ammattikorkeakoulu tuskin on minun tulevaisuuteni, joten alkupisteessä ollaan. Sen ja kaiken muunkin kanssa. Työni on varsin hankala, koska vielä ei ole ihan varmaa, milloin pääsen irrottautumaan siitä, joten kaikki alkuvuoden suunnitelmat seisovat tällä hetkellä ihan täysin, enkä niin ollen uskalla miettiä mitään aikatauluja (eivätkä yliopistotkaan voi näemmä päivittää minkäänlaista pääsykoeinfoa edes päivämäärien suhteen mihinkään, joten hankalaa on, kun ei niitä aikatauluja voi yrittää lähteä miettimään edes siitä suunnasta), eikä mikään siis ole valmista. Kuvittelin, että tämä vuosi olisi jotenkin pitkä aika, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se riitä oikein mihinkään, ja kuluukin niin nopeasti (en voi käsittää, että tämän viikon jälkeen olen ollut uudessa paikassa töissä jo kuukauden, vaikka tuntuu, että aloitin joskus viime viikolla), ettei mene kuin hetki, että kohta on kevät ja pääsykoestressi ja kaikki muu, eikä tästä ajasta ole jäänyt minulle käteen oikein mitään. Enkä haluaisi tuhlata tätä ihan turhaan.