Viikonloppu oli Flow. Viikonloppu oli ylihintaista Strongbow'ta ja kylmiä väreitä eturivissä surumielistä kitaraindietä ja viileän tyylikästä elektropoppia soittavien bändien keikoilla. Viikonloppu oli honteloita nuoren Morrisseyn näköisiä poikia (ja tänään on katumus, koska se yksi näytti juuri siltä kuin kaikki pojat minun unelmissani näyttävät, ja oli joka kerta yksin kun näin sen, ja olisin vain halunnut mennä sen luo ja sanoa ihan mitä tahansa, mutta tiedättehän minut: eihän siitä olisi tullut muuta kuin sekavia lauseita ja yhtäkkinen tarve tuijottaa kengänkärkiä) ja viikonloppu kuumuutta ja jalkakipua ja ahdistavaa tungosta, ja viikonloppu oli varsinkin tätä:



Kohtaaminen, jota olen odottanut siitä saakka, kun tätini lahjoitti minulle noin sata nimikettä käsittävän vinyylilevykokoelmansa täynnä 80-luvun new wavea, synthpoppia, post-punkia ja kaikkea sitä, mitä kunnon uusromantikko kuunteli silloin joskus. Ja lauantaina se viimeinkin tapahtui. "Don't, dont you want me? You know I can't believe it when I hear that you won't see me", minä huusin kaikkien muiden mukana ja olin elossa enemmän kuin pitkään aikaan. Puhkikulunut 80-luvun hittibiisi toimi paremmin kuin luultavasti yksikään huume tässä maailmassa, ja hetken ajan tuntui siltä kuin tylsän 2000-luvun Helsingin sijaan olisikin Klippanin Futuristidiscossa tai Sheffieldissä vuonna 1981. Human Leaguen keikka oli siis ehkä siistein juttu ihan vähään aikaan.  (Enkä suostu kuittaamaan tätä sillä, että minussa on "lievää" nostalgikon vikaa, vaan se oli hyvä muutenkin kuin siksi, että minä kaipaan vuosikymmeniä, joita en edes ole elänyt.)

Oikeastaan viikonloppu oli muutenkin aika hurmos, joka alkoi perjantaina Destroyerilla, Midlakella ja Ariel Pink's Haunted Graffitilla, kulminoitui lauantain Pains of Being Pure at Heart & Human League -putkeen ja kohtasi valitettavan päätepisteensä sen jälkeen, kun Rubik ja Twin Shadow olivat esiintyneet sunnuntaina (Kanye Westin ylisuuri ego, muovinen show ja yhdentekevä musiikki eivät vain enää kyenneet pitämään sitä yllä). En varsinaisesti ole mikään festari-ihminen, mutta kun on festari, jossa ei tunnu olevan muuta kuin hyvää musiikkia ja mielenkiintoisia ihmisiä, minua ei varmasti saa pidettyä sieltä poissa. Ei edes silloin, kun liput ovat loppuunmyytyjä, enkä ole ostanut omaani ajoissa ja tajuan sen aloituspäivää edeltävänä iltana klo. 23 (onneksi nykyään on Facebook ja onneksi sen voi kirjoitella täyteen pateettisia "myykää lippunne mulle" -viestejä ja lopulta onnistua juuri silloin, kun koko homma alkaa vaikuttaa kaikkein epätoivoisimmalta).

Mutta kun uusi viikko kääntyi taas alkuun, elämän realiteetit alkoivat puskea aikamoisella voimalla päälle. Koulut ovat nyt virallisesti alkaneet, ja maanantai-iltana Facebook-news feedini täyttyi entisten lukiokavereideni "voi ei, huomenna taas" -valituksista, ja minä olin salaa vähän kateellinen. Kateellinen, koska minulla ei edelleenkään ole mitään. Päivät kuluvat työpaikkahakemuksiin ja tuhanteen kertaan nähtyihin elokuviin, yritän kirjoittaa ja yritän tehdä musiikkia ja kaikkia niitä asioita, jotka pitivät minut kasassa silloin joskus, mutta nyt mikään siitä ei ole tarpeeksi. Tarvitsen jotain sisältöä, tarvitsen tarkoituksen elämälleni, enkä voi istua kotona soittamassa epävireisellä kitaralla surkeita folkyritelmiä, kun kuuluisi käydä töissä, opiskella, olla hyödyksi, tehdä jotain tämän maailman eteen, ansaita paikkansa. Muutenkaan en tunne olevani mitään muuta kuin riittämätön, eikä minulle siksi sovi yhtään tilanne, jossa en voi tehdä mitään näyttääkseni, että oikeasti minustakin voi joskus olla jotakin hyötyä. Tunnen olevani ihan sietämätön taakka tälle järjestelmälle, enkä oikeasti tiedä, miksi edes ajattelen näin, koska kuitenkin sellainen sotii niin pahasti vastaan jokaista minun periaatettani. Ei ihmisen arvoa kuuluu mitata sen perusteella, mitä se tekee, mutta silti arvostan itseäni joka hetki vähän vähemmän niin kauan kuin tämä jatkuu tällaisena. Siksi pitäisi jo keksiä jotain, pian.