Mulla on töitä!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Maanantaista lähtien yhden varsin tunnetun vaatekauppaketjun (jota tiedostava osa minusta haluaisi niin kovasti boikotoida, mutta ei se boikotti ole aiemminkaan onnistunut, joten parempi vain unohtaa sellaiset asiat nytkin) varastossa kohtuullisella palkalla ja juuri sopivilla työajoilla (tarkoittaen sitä, että ehdin siinä ohella esim. tekemään vapaaehtoistyötä elokuvafestivaaleilla syyskuussa, kuten olin suunnitellutkin) todennäköisesti ainakin muutaman kuukauden eteenpäin, luultavasti vuoden loppuun saakka. Siis juuri, kuten halusinkin. Työ itsessään on yksinkertaista vaatteiden lajittelua, pakkaamista ja viikkamista, ja koska pidän muutenkin niin paljon vaatteista, se sujunee minulta, eikä se yksinkertaisuuskaan ole mikään ongelma. Ei ainakaan sillä palkalla (odotin, että olisin saanut jonkun kahdeksan euroa tunnilta, kuten olisin saanut siellä yhdessä toisessa varastossa, johon olin haastattelussa, mutta johon en kuitenkaan päässyt, mutta ehei – tässä paikassa voin oikeasti tienata matkarahat ja osan valmennuskurssista).

Olin niin lähellä epätoivoa, niin lähellä niitä johtopäätöksiä, joita minulla on tapana tällaisissa tilanteissa vetää ("en ikinä kelpaa mihinkään, en ole tarpeeksi hyvä, kaikki muut ovat jokaisella tavalla parempia ja parempi olisi vain jos ei edes yrittäisi", kyllä te tiedätte), ja aamuisin on ollut niin paljon helpompaa vain olla nousematta ylös sängystä kuin kohdata jälleen tusinan verran työnhakuepäonnistumisia, jotka kertovat minusta ihmisenä ihan samaa tarinaa kuin ylioppilastodistukseni ja  kaikki ne asiat, jotka koskaan ovat menneet pieleen. Mutta nyt kaikki muuttuu: nyt minulla on ensimmäinen oikea työpaikkani ikinä ja jotain täytettä ansioluettelooni, jotta voin tulevaisuudessakin näyttää edes jokseenkin vakuuttavalta työnhakijalta.

Olen vain ihan sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että asiat alkavat ehkä sittenkin järjestyä, vaikka ehdin jo alkaa pelätä jotain ihan muuta.