Kaksi työpäivää mennyt ja tuntuu kuin olisin tehnyt sitä hommaa kaksi vuotta.

Voisin olla nyt opiskelemassa yliopistossa filosofiaa, mutta kuitenkin sen sijaan teen idioottitasoista työtä, jossa sen tasoon nähden onnistun kuitenkin melko huonosti, olenhan ehkä maailman epäliikunnallisin ihminen. Seison koko päivän, kävelen siellä hallissa varmaan toistakymmentä kilometriä päivässä ja nostelen painavia pahvilaatikoita katonrajassa kulkevalle liukuhihnalle. Odotin, että olisin saanut tehdä keräilyä tai jotain muuta edes jonkinlaista järkeä vaativaa työtä (kuten minulle ensin sanottiin), mutta sen sijaan teenkin kaiken sen, mitä kukaan muu siellä ei halua/ehdi/jaksa tehdä ja suurimman osan ajasta olen vain niiden oikeiden työntekijöiden tiellä. Joka paikkaan sattuu, ja kun kahdeksan tunnin työpäivästä on kulunut kolme tuntia, olen jo niin väsynyt ja niin kyllästynyt, että itkettää, ja päässä pyörivät sen vuokratyöfirman jätkän sanat siitä, että "se on sellaista ihan kivaa ja kevyttä hommaa". Ja jos se, mitä olen tehnyt, on jollakin tavalla kevyttä, niin sitten minulla täytyy olla vielä paljon huonompi kunto kuin olen edes uskaltanut pelätä.

Tunnen oloni niin turhaksi. Tätä vartenko minä kestin kaikki ne paniikkikohtaukset kirjaston vessassa, jotka sain vain siksi, että pelkäsin, etten ikinä voisi oppia kunnolla, mitä mieltä Sokrates on hyveestä tai kuinka Maslow'n tarvehierarkiaa voidaan soveltaa? Tätä vartenko pänttäsin tietoa subjektin ja predikaatin kongruenssista ja opettelin ulkoa jokaisen maailmanhistorian merkittävimmän kohdan? Päästäkseni työhön, joka ei kenellekään muulle kelpaa ja jossa en tee mitään yhdelläkään niistä ominaisuuksista, joita minussa on, ja silti se on ainoa työ, jonka onnistun saamaan (eikä minulla siis ole minkäänlaista oikeaa kompetenssia hoitaa koko hommaa, koska olen ihmisenä kaikkea muuta kuin sitä mitä minun pitäisi suorituakseni siitä olla)? Masentavaa.

Voi lukio, kuinka sinua kaipaankaan. (Kaipaan oikeasti. Olen joka päivä tällä viikolla odottanut monta minuuttia bussia lukiorakennuksen edessä ja joka kerta olen vain toivonut, että jossain vaiheessa havahdun takaisin todellisuuteen ja voin vain kävellä sinne sisään niin kuin mikään ei olisi ikinä muuttunut. Kaipaan hirveästi joitakin opettajia, ja alan vasta nyt tajuta, millainen vaikutus niillä oikeastaan edes oli minuun. Miten paljon ne ja niiden sanat antoivat minulle, ja kuinka helppoa kaikki oikeastaan olikaan.)

Ainakin tämä työ antaa minulle oikein kunnolla opiskelumotivaatiota (pakko päästä yliopistoon ensi syksynä), koska olen nähnyt niin selvästi, ettei minusta kertakaikkiaan ole tekemään mitään tällaista tai muita vastaavia töitä. Haluaisin, että pystyisin; haluaisin tehdä jotakin, mistä olisi edes jotain konkreettista hyötyä, mutta kun en vain voi mitään sille, ettei minusta ole tehty olemaan millään tavalla hyödyllistä.

En siis haluaisi valittaa – arvostan sitä, että minulla viimein on työ, mutta pohdin vain sitä, onko minusta todella tekemään sitä. En aio päästää irti, mutta minun on ehkä vielä sivusilmällä selattava tämän maakunnan työpaikkailmoituksia ja mietittävä muita mahdollisuuksia. Jos niitä ei tule, sitten ei tule, ja minun on vain nieltävä kyyneleet ja asennoiduttava tähän jotenkin toisin, jotta voin jatkaa sinne vuoden loppuun, kuten suunnitelma kuului. Mutta jos jotain muuta tulee, niin sitten on ehkä vakavasti mietittävä muihin tarjouksiin vastaamista, jos löytyisi jotain, missä voisin tuntea itseni vähän vähemmän surkimukseksi.

Ja onneksi työmotivaatiootakin voi parantaa aina miettimällä, kuinka suuri osa tavoitteesta on saavutettu. Huomisen jälkeen olen esimerkiksi ansainnut lähes sen verran rahaa, että minulla on varaa ostaa menolippu Pekingiin, ja se on jo jotain! Haluaisin voida iloita niistä asioista, mutta työ on niin kuluttavaa, että kun tulen iltapäivällä kotiin olen niin väsynyt, etten voi muuta kuin yrittää nukkua ja epäonnistua siinä, kun jokaiseen ruumiinosaan sattuu niin paljon, ettei edes uni voi tulla. Sitten olen kiukkuinen ja itkuinen ja valmiiksi ahdistunut seuraavasta (ja sitä seuraavasta ja koko siitä ajatuksesta, että minun on ehkä jaksettava samanlaisia päiviä siihen asti, että tämä vuosi on ohi) työpäivästä, ja ilosta tulee täysin tuntematon asia, jota edes tieto kaikesta tulevasta ei voi tuoda takaisin.