Ajattelin, että ajan kuluminen helpottaisi työtä. Että siihen tottuisi, kun kuluisi ensin tunteja ja sitten päiviä, ja lopulta en edes huomaisi mitä teen, vaan hoitaisin kaiken juuri niin kuin olisin tehnyt niitä asioita vuosia. Pahvilaatikkopinot lakkaisivat sortumasta niissä kaikista hankalimmissa väliköissä ja jossain vaiheessa pääsisin ehkä tekemään jotakin muutakin: Jotakin järjellistä.

Sen sijaan, että niin olisi vielä käynyt, laatikkokasat kaatuvat noin seitsemäntoista kertaa päivässä ja joka kerta juuri sillä ahtaimmalla paikalla, johon kaikkien muiden pitäisi juuri sillä hetkellä päästä (ja juuri sillä hetkellä minä seilaan siihen typerän laatikkokärryni kanssa ja yhtäkkiä lattia lainehtii kymmenistä pahvilaatikoista, eikä kukaan pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, ja minä olen taas koko ongelman alku). Sen sijaan, että saisin tehdä jotakin muutakin, olen nyt käyttänyt 32 tuntia elämästäni siihen, että olen ravannut sen muutaman hehtaarin kokoisen varastohallin käytäviä edestakaisin ja etsinyt niitä helvetin laatikoita (kun joskus pääsen eroon tästä hommasta, vannon etten sen jälkeen halua nähdä enää koskaan ensimmäistäkään pahvilaatikkoa), jotta olen voinut kiikuttaa ne sen kömpelön ja huonokuntoisen kärryn ja vääntyneen metallikepin avulla jätehihnalle kahden metrin korkeuteen. Olen käyttänyt tunteja miettien pelkästään sitä, miten paljon kipua yhdessä ihmisessä voi olla, ja kuinka paljon sitä täytyy olla, että siihen vain turtuu ja siitä lakkaa olemasta koko ajan niin tuskastuttavan tietoinen. Jokainen päivä on ollut toisensa kopio, ja jotta vaikutelma saataisiin vielä maksimoitua, soi taustalla Radio Nova, joka soittaa joka päivä samat kappaleet vähän erilaisessa järjestyksessä (useimmiten samoja kappaleita vielä monta kertaa parin tunnin sisällä. En ehkä ikinä ymmärrä, minkä vuoksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti kuunnella Radio Novaa) niin, että kaikki varmasti vaikuttaa samalta kuin eilenkin.

Ainakin olen oppinut jotain itsestäni: Ei, minä en todellakaan ole ihminen, jonka pitäisi tehdä ruumiillista työtä. Enkä kestä sitä, että kaikki päivät ovat samanlaisia; tarvitsen vaihtelua, tarvitsen muutosta, tarvitsen jotain toimintaa, enkä ole ihminen joka voi vain tehdä asioita ajattelematta niitä sen enempää. En halua tasaisesti kulkevaa työtä, joka ei vaadi minulta mitään muuta kuin liikettä, vaan haluan suunnitella ja olla analyyttinen ja ajatella, enkä vain tehdä työtä, joka ei ikinä pääty mihinkään.

Tänään sinne tuli uusi poika. Uusi poika siitä samasta firmasta, josta minäkin olen. Vähemmän yllättäen tämä uusi poika pääsi välittömästi tekemään jotain ihan muuta; sen ei tarvinnut osallistua siihen loputtomaan pahvilaatikkosavottaan, joka ei todellakaan lopu koskaan, vaan se pääsi niihin töihin, joita minullekin luvattiin. Pitäisi siis kai päätellä, että minä olen jotenkin merkitsevällä tavalla vääränlainen, koska ei tietenkään tule kysymykseenkään, että voisin tehdä jotakin muuta. Kai minusta siis vain jotenkin hehkuu se, ettei minulla välttämättä ole minkäänlaista kompetenssia yhtään mihinkään. Ne suomenkielentaidottomat aasialaisetkin (joita se varasto on siis puolillaan, mikä ei tietenkään ole mitenkään huono asia, eikä minulla ole mitään aasialaisia tai muitakaan vastaan – oikeastaan ihan päinvastoin ja sen kai luulisi olevan selvää) pystyvät kaikkeen paremmin kuin minä jopa ilman sitä kielitaitoa. Kuka tahansa muu pystyy, mutta koska kaikki menee kuten kaikki muukin tässä elämässä aina menee, minä saan hajota niihin laatikoihin, eikä mitään muuta koskaan tapahdu.

Ensimmäinen viikko on siis kohta takana, ja olen varma, että on löydettävä jotain muuta. Jotain, mikä ei saa jokaista solua minussa huutamaan kivusta, ja joka auttaa minua ylläpitämään edes jonkinlaista omanarvontuntoa, tässä työssä kun en voi tuntea olevani mitään muuta kuin aika massiivinen luuseri. En jaksaisi koko ajan toivoa, että voisin esimerkiksi vajota lattian läpi tai imeytyä seinään, kun olen joka tilanteessa vain tiellä. En jaksa aina varoa jokaista liikettäni ja pelätä, että teen jonkin kohtalokkaan virheen, joka aiheuttaa sen, että taas joku tulee antamaan minulle neuvon numero 7685940385, eli pitää minua täytenä idioottina, koska sen neuvon sisältö useimmiten on jotakin sellaista, minkä kuka tahansa älyllinen olento luultavasti pystyisi keksimään ihan itsekin. Ilmeisesti vain näytän ihan ääliöltä.

Sitten avaan taas työvoimatoimiston nettisivut ja käyn läpi kaikki ilmoitukset ja muistan, millaista se oli. Miksi en vain lähtenyt sinne Skotlantiin? Lukukausi alkaisi kohta; olisi filosofiaa ja politiikkaa ja yliopistoa ja kirjoja ja ajatuksia ja mielenkiintoisia ihmisiä. Nyt ei ole mitään muuta kuin banaalit päivät, jotka ovat toistensa kopioita, ja työ, jossa en viihdy yhtään.