Isoisän vaimo on kuollut. Mikään verisukulainenhan se ei minulle ollut, mutta kuitenkin vähän niin kuin joku kolmas isoäiti niiden oikeiden rinnalla, koska se on ollut isoisän vaimo jo ennen kuin minä edes synnyin, joten tavallaan siihen on vain tottunut. Että se on sukulainen ihan samalla tavalla kuin ne oikeatkin, sillä ainahan se on ollut ja tulee aina olemaankin.

Paitsi ettei tule, sillä tänään se on jo poissa. Se on ollut monella tavalla sairas niin pitkään kuin minä vain jaksan muistaa, ja vaikka onkin hirveää sanoa näin, niin jollain tavalla tämä oli jo odotettavissa. Vuosikausia se ravasi päivittäin sairaalassa, eikä päässyt kunnolla liikkumaan, kun reuma tuhosi vähitellen jokaista niveltä. Kaikki on ollut jotenkin hankalaa, mutta silti en missään vaiheessa ole edes muistanut ajatella, että kaikki päättyy väistämättä joskus tähän. Minä, joka ajattelen aika paljon kuolemaa, en missään vaiheessa tajunnut ajatella, että loppujenlopuksi tässä kuitenkin käy näin.

Edelleen se on jotenkin epätodellista. En oikein osaa olla surullinen, koska en vain tajua, mitä on tapahtunut. En tajua, että yhtäkkiä kaikki on pyyhkiytynyt pois. Muistan vain, ettei siitä ole kuin pari viikkoa, kun kävin sen kanssa kesäteatterissa ja istuin sen keittiössä syömässä lettuja, ja nyt mitään siitä ei muka ole olemassa. Kaikki on muuttunut jotenkin niin ratkaisevasti muutamassa päivässä. Ja se tuntuu jotenkin niin kovin murskaavalta.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun joku sellainen ihminen, jonka tunnen ihan kunnolla, kuolee. Kun olen ennen käynyt hautajaisissa, ne ovat olleet joidenkin puolituttujen 90-vuotiaiden isotätien tai muiden kaukaisempien sukulaisten hautajaisia, joista en ole osannut kovinkaan surullinen, koska olen tuntenut ne ihmiset liian huonosti. Mutta tämä on erilaista. Ehkä minä nyt opin, miltä tuntuu menettää joku, jolla on minulle jotain todellista merkitystä. Pelkään nimittäin, että lähivuosina siitä taidosta voi olla todella paljon hyötyä. En tosin ole varma, olisinko halunnut tutustua tähän tunteeseen ihan vielä.