Tuttuni kirjoittelevat blogeihinsa merkintöjä, joissa ne ilmaisevat pitkillä virkkeillä, miten paljon rakastavat elämää. Niiden päivät eivät valu ohi, vaan ovat haalistuneensävyisiä lomografia-kuvia kaikista Helsingin puistoista ja post it -lappuja Kiasman seinällä. Yksi niistä lähtee opiskelemaan valokuvausta maahaan, johon minäkin olin hetki sitten lähdössä, ja toinen sanoo pitävänsä välivuoden, jotta "voi keskittyä musajuttuihin". Jotkut niistä tietävät kaikesta vielä vähemmän kuin minä, mutta silti (tai juuri siksi) niiden päät eivät täyty lamaannuttavalla stressillä ja umpisolmuun päätyneillä ajatuksilla, vaan elämä on ikuisesti aurinkoisia päiviä ja vihreää teetä siinä yhdessä kahvilassa keskellä Kalliota.

Minä sen sijaan säikyn omia ajatuksiani ja yritän järjestää elämää, josta ei koskaan tule sellaista kuin toivoin. Öisin näen unta partateristä, ja vaikka minulla ei ole aikomustakaan tehdä asioita, joista alitajuntani minua jatkuvasti muistuttaa, en kai ikinä voi lakata pelkäämästä sitä, että tulee taas tarpeeksi huono hetki ja olen jälleen kaiken sen suhteen juuri siinä pisteessä, johon ei koskaan pitänyt palata. Voikohan ihminen tulla riippuvaiseksi fyysisestä kivusta? En keksi sille mitään muita selityksiä. Minä en halua, mutta samaan aikaan haluan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Minä unelmoin parteterän viilloista ja verestä vaalealla ihollani, kun ihmiset minun ympärilläni kirjoittavat artikkeleita kulttuurilehtiin ja lähettelevät demoja levy-yhtiöihin.

Alan vasta nyt tajuta, ettei minulla oikeastaan tällä hetkellä ole mitään. Ei ole enää asiaa, joka on ollut minulle todellisuus viimeiset kaksitoista vuotta, vaan nyt matto on vetäisty jalkojen alta, ja yhtäkkiä minun pitäisi olla aikuinen ja ottaa vastuu kaikesta. Tällä hetkellä en ole opiskelija, en ole koululainen, en ole mitään. Etsin työtä varastoista ja kauppojen kassoilta ja ilmoitan tietoni kaikille tämän maan vuokratyöfirmoille, ja kerron olevani iloinen mistä tahansa paskaduunista, kunhan vain olisi jotakin näiden päivien täytteeksi. Sitten menen haastatteluun kahisevassa kauluspaidassa ja hymyilen niin, että leuat kipeytyvät, ja kun pääsen kotiin, minulle soitettaan, etten tälläkään kertaa ollut kyllin hyvä. Kyllin hyvä kiinnittämään hälytyslaitteita myyntiin meneviin vaatteisiin jossakin pimeässä varastossa. Mikähän asia tässä maailmassa olisi sellainen, johon minä voisin ikinä riittää?

Mutta älä ymmärrä minua väärin, on tässä hyvätkin puolensa. Ensi talvena näen maailman ja toivon, että se auttaa minua laittamaan asioita perspektiiviin. Tiedän, että on universumin pahin klisee ajatella näin, mutta ensi talvena matkustan Intiaan etsimään itseäni, koska täällä en tule ikinä löytämään sitä, mitä haen. En tarkoita mitään sellaista, että Suomi ei jotenkin riittäisi minulle, sillä minusta on yksinomaan typerää ajatella niin, vaan tarkoitan vain sitä, että on nähtävä jotakin muutakin ennen kuin voi muodostaa mitään kovinkaan kestävää maailmankatsomusta, johon kaikki oleminen loppujenlopuksi jollakin tavalla perustuu. Minä haluan oppia jotakin itsestäni, jotta voin asettaa elämälleni sellaisia tavoitteita, joihin haluan todella pyrkiä, sillä se, että haluan samaan aikaan olla runoilija, ihmisoikeusjuristi, elokuvahistoroitsija, käsikirjoittaja, jazzlaulaja, filosofian professori ja kansainvälisen politiikan tutkija, ei johda oikeasti mihinkään, koska minä vain räpiköin miljoonaan eri suuntaan päätymättä kuitenkaan ikinä mihinkään, ja lopulta voin kuolla yksin ja onnettomana jossain ilman, että olen saanut aikaiseksi yhtäkään niistä asioista, joista olen koko elämäni haaveillut.

Tämä vuosi on siis juuri oikea tilaisuus minulle, sillä tänä aikana minä aion oppia tuntemaan itseni ja asiat, joita oikeasti haluan, ja sen vuoksi minun on tehtävä töitä ja matkustettava yksin tuhansien kilometrien päähän, koska tänne jumiutumalla ja tekemättä mitään päädyn vain hautaamaan kaikki toiveeni ja tyydyn elämään, jossa opiskelen ammattikorkeakoulussa liiketaloutta ja inhoan kaikkea, mitä olen. Siitä huolimatta pelkään, etten osaa tehdä mitään muuta kuin vääriä päätöksiä. Pelkään, että koko elämä menee tästä ainoastaan alaspäin, koska minä en saa siitä kiinni, ja sen sijaan, että itse tekisin mielenkiintoisia asioita, tyydyn vain kadehtimaan niitä tuntemiani ihmisiä, joiden elämää ne asiat oikeasti ovat, kun itse vain katkeroidun ja kulutan päiväni tavalla, joka tekee minusta vain hetki hetkeltä vähän enemmän onnettoman.

Ajattelin siis käyttää tämän vuoden pääni selvittämiseen, ja vaikka se tekeekin minusta taas vain täytettä niihin tilastoihin, jotka kertovat, miten huonosti monet asiat tässä maassa menevät, en jaksa välittää, koska tiedän, että tarvitsen tätä. Tiedän, että tarvitsen tätä, vaikka koko Elinkeinoelämän valtuuskunta pitäisi minua tämän vuoksi typeränä luuserina, ja vaikka minusta tällä hetkellä tuntuukin, ettei mistään tule taaskaan yhtään mitään. En minä voi elää koko elämääni vain toteuttaen muiden ihmisten toiveita, joten on hengähdettävä vuosi ja mietittävä, mikä minun omista toiveistani on oikeasti toteuttamiskelpoinen. Ja minun todella täytyy ryhtyä tähän.